Mielenterveydestä

 
Joskus kiehtoo se, että voi omistautua syvyyksiin vajoamiseen.

Ihmiselle avoimia todellisuuksia on, laskeutumiselle. Eräs mielenterveyden kanssa tasapainoileva totesi kerran, ehkä asiaa jostain kuulleena, että aika eri asia on vajota syövereihin, ja nousta takaisin, kun aika. Oletuksellisempaa on tipahtaa, vailla omaa osaamista, ylöskapuamiseen.

Liikkumisen tuolla tavoin, voi ajatella olevan rikkaus maailmaltaan, usein aika tavanomaiseen nähden. Mitään erillisempää poissulkevuutta, ei tavan elämä sulje pois, niiltä kokemisen tasoilta, jotka myös mahdollisia. Käytännössä ei varmaan näin. Tuskin edes teoriassa, vaikka sanoinkin tähän viittaavan lauseen.

Tämä menee tosiaan mielenterveyden alueelle. On vaarallista, kuten mielentilalliset asiat, esim huumepilvet, jne.

Suhde erilaisiin olemisen tiloihin, on mielikuvamaailmaltaan vallitsevasti ottaen, varautunut, pelottava ja kartettava. Näin ei tarvitsisi olla. Jos jotain extremeä kokee, oletus on se, mikä voi sekoittaa enemmän kuin se, minkä (")valtaan(") joutuu.

Ilmapiiri itse voi olla rikkova, siis se, mihin osaan ilmapiiristä on sidottu, johtuen omista mahdollisuuksista, olla tasapainoisuudessa pitäytyvä. Esim alkoholi, voi joillakin aiheuttaa paljon epätavanomaista. Osa on normaalisti, vaikka muuten tasapainoa vähemmän, ja hilpeyttä enempi.

Mielisairaudet yleisesti ottaen, somatisoinnit erilaisina, ja toisaalta vahvoilla elämänladuilla pidättäytyminen, ovat mielestäni tiivistettävissä tunne-elämän ongelmiin, ja kyvyttömyyteen. Simple.

Se, minne ihminen vajoaa, ei automaattisesti tarkoita erilaisia ongelmia. Siinä missä on psykoosissa, voisi hyvin olla ihan jees. Jne.

Hyvää näissä on mielestäni se, että mitään erityisempiä psykedeelejä ei todellakaan tarvita. Ihmisellä on paljon irrallisuutta, suhteessa siihen, mihin voi tipahtaa, turvallisesti. Kyseessä on etäisyyden muodot, jotka estävät, aiemmin opittuun nähden, vapaan surffaamisen henkisellä vertikaalitasolla.

Pitkään on puhuttu trauma-ilmiöstä. Nykyään se liitetään yhä enemmän, osaksi muuta oireilua.

Trauma sanana, on mielestäni helposti ymmärrystä sivuun vievä. Kuulostaa todella järkyttävältä, ja hankalalta. Varmasti onkin sitä.

Kun ihminen on traumaantunut, hän aikanaan oppii ottamaan etäisyytensä sinne, mikä tuottaa tunne-elämää ajatellen, siedettävyyttä. Mikä tunne on vaikein, ei välttämättä sama kaikilla, tosin näissä on varmasti yleisiä painotuksia.

Irrallisuus on se isompi juttu, mikä on viimein trauman takana. Irrallisuutta on myös merkityksettömyys. Tähän on liittää paljon.

Juuri tuon laajan ilmenemisen vuoksi,  irrallisuus / etäisyys on parempi, ihmisen ymmärrettävyyttä ajatellen. Ilmiö toimii esim kieltämisen / torjunnan tasolla, kaiken aikaa, varmaan hyvin monella.

Kaikki ne putoamiset, joissa fyysisesti ei tipahda korkeammilta kerroksilta, eivät ole vaarallisia, vaan enemmänkin elvyttäviä. Näin perin.

Mihin on valmis tippumaan, että kestää ne kolhut, joita muiden tipahtamisten johdosta aktivoituvat, on tietysti eri asia. Uudelleenputoaminen, voi myös vahvistaa sitä esteellisyyttä, mikä on vertikaalisiirtymissä.

Ihmisen kokonaisuus on sen verran viisas, että putominen on kuin painovoima. Se on luontaista, ja vastustaminen vaatii työnsä, ja kuormittaa. Siksi kiinnipitämättömyys kiehtoo.