lauantai 26. syyskuuta 2020

Kerronnan potku, moottori ja prosessi

Vähän selkeämmin huomaan vasta nyt, että osa kirjoittelusta, siis ajattelusta kirjoitellen, on sellaista, jossa etenen jotain polkua kohden sitä, mistä kerron. Kerronta ei siten aina ole erityisempää, kuin matkanteko, käyttäen jotain polkua, jota pitkin voi päätyä siihen etenemiseen, jota kuvaan.

Tärkeintä edellisen tapaisessa "kuljeskelussa" on tähyily ja tutkailu, sekä toisaalta löytäminen, vaikka hataran oloista siltaa pitkin, tai sellaista kulkureittiä käyttäen, mikä ei ole välttämättä luontevaa maastoa samassa määrin kaikille.

Ajattelu on siten jollain tapaa karsinakulkua. Karsina tässä ei tosin välttämättä tarkoita rajausta, vaan tukea, että jotain ylipäätään tavoittuu.

Mitä kerronnan tavat sitten yleensä voi olla, pohdiskelijalla?

Haahustelu-sanaa joskus käyttänyt. Vaikka tuolla tavoin hapuilemalla, voi vainuta jotain, ja kehittää tukipilarit jatkoon.


perjantai 11. syyskuuta 2020

Suhde epävarmuuteen

Yleistä on, että ihmisillä on paljon asioita, joista he eivät paljoa tiedä. Tämä tuntematon lähtökohta ei välttämättä saa aikaan empimistä, pysähtymistä, tai epävarmuudesssa elämistä, mihin voi liittää työnä, selvillesaamispyrkimystä. Aivan päinvastaista ilmenee, tiedollisen vajeen yhteydessä.

EMsta suuntautumisen ja suhtautumisen ongelmasta tiedetäänkin paljon, jollain ihimisyhteiskunnan tasolla. Tämä ei kuitenkaan ole ollut esteenä käytännön toimissa, jonka päällä tämä sivistyneistö lepää.

Jos epävarmuutta on epäiltävissä, ihan yhteiskuntien ja käytäntöjen perustasolla, missä tämä näkyy? Eikö tämän tarvitse näkyä konkreettisesti, ratkaisujen tasolla?