sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Uskomushoidoista

Joskus kun puhutaan uskomushoidoista ja niiden merkityksestä kyseenalaistavaan sävyyn, niin ...

Voisi ajatella, että on tilanteita, joissa ei välttämättä ole hyvä yrittää muita, kuin uskomushoitoja, ovat nämä luonteeltaan mitä nyt voivat olla.

On toisaalta paljon fyysisiä vaivoja, jotka voidaan, ja tulee hoitaa paremmin perinteisillä keinoilla.

Nämä eivät siten ole toistensa vastakohta, ellei kyseenalaista soveltamista ilmene.

torstai 3. joulukuuta 2020

Nolla-työmaa-vaihe

Kaikenlaisen löytökelpoisen ja käsittelyä kaipaavien asioiden suhteen, täysin toimimattomassa tilanteessa, jo pelkästään kirjoittamisharrastusta ajatellen. On osa kasassapysymistä, tai ainakin osa edes jotain kehityksellisempään liittyvää.

 Uutta jos ei löydä, eikä sitä saa oikein mukaan elämäänsä, niin taitaa mennä, kuten sananlaskussa sanotaan. Mikä ei etene, se taantuu, ei tosiaan jää paikalleen.

Tarrautumis- käsittely/painotus

 Vaihteeksi päällä suora ajankohtaisohjalma. Poliitikkona Jussi Halla-Aho. Aiheena kuntavaalit.

Alkua katsoin vähän. Aika sama, mikä aihe, tai kuka esiintyjä. Tiettyjä löytämisiä voi varmaan tehdä, noista riippumatta.

KO henkilö, aivan kuin takertuisi johonkin konkreettiseen teemaan. Tunnetusti maahanmuuttoon, jolla kannatusta kerännytkin.

Politiikassa voi tällainen fiksaatio johokin selkeäpiirteisen oloiseen ilmiöön korostua. Todellisuudessa, maahanmuutossa on hyvin paljon, erilaisia puolia.

Näitä voisi kirjailla ylös, ajoittain, kun todennäköisesti vaikuttavat kaikkeen, jollain tapaa.

Ettei tämä kannanotto / mietelmä, menisi samalla tapaa yhden löydöksen painottamiseksi? No, listanomaisuus oli enemmän mielessä, alkuun, koska yleensä kiinnostaa löytää kokonaisuus, mihin mikäkin ilmiö sijoittuu. Mikähän tämä tarve on, ja mistä kertoo? Ei jaksa tätä miettiä, kun vaatisi itsensä tutkailua, eikä isosti osaa rakennella mitään erityisempää, juuri nyt.

Kokonaisempien pakettien kasaaminen maailmasta, on muutenkin aika työlästä, että saa oleellisuuksia mukaan, ja luotu rakennelma muuten avartaa.

Melko iso jumettumisen teema kuitenkin tässä tuntuu olevan, jos johonkin tiettyyn kovasti kiinnittyy.

tiistai 27. lokakuuta 2020

Syyslomaa ja suppiksia

Suppisten kuivattelua. Viikonloppuna tein pari reissua metsään. En kovin aamusta, tosin pimeällä tulin takaisin, molemmilla reissuilla.

Yleensä käyn metsässä kerran, ja sitten putsaan, ja säilön sienet. Kun viikonloppuna oli pakkasta, pystyi suppiksia säilyttämään parvekkeella, vähän aikaa.

Olikin läpikäymistä sienissä, vaikka määrät poikkesi aiemmasta, vähäisempään suuntaan. Aikaa silti meni.

Erikoisin havainto sienten pannuttamisessa oli se, kun näin violetin varjon, kiehuvissa sienissä. Vähän ihmettelin, kun väriharha johtui näköjään aivoistani. Mitähän lie, keittelyvaikutukset, suppiksilla. Ainakin kädet menee melko vahvaa kemiallisperäiseen rasitukseen, sieniä siivotessa, ja pilkkoessa pienemmäksi, pannulle.

Lauantain reissu oli sunnuntaita rankempi. Viikolla huomasin, että verenpainelukemat oli tipahtaneet melkoisesti siitä, kun pakkaskauden alkaessa, selkää nousua oli ilmennyt. Metsässä pieni huimaaminen saattoi yllättää herkästi, kun nousi kykkimästä pystyyn.

Veren paineen vähyydestä varmaan, huimaamiset. Parin päivän metsärundi, taitaa voittaa saunan vaikutukset mennen tullen. Ainakin siinä tapauksessa, että pyöräilee metsään, ja toimittaa kaiken lihasvoimilla takaisin.

Lauantai oli siitä hassu metsäpäivä, että halusin välttämättä kokeilla sitä, miltä tuntuu kerätä sieniä täysin pimeässä. Täyttä pimeyttä ei ihan ollut, sillä kuu loisti ajoittain, pilvien lomasta.

Kuu ei eksymistä estänyt. Kun otsalampun valossa menee, tasaisen oloisia tiheikköjä ja ryteikköjä, ei havaintopisteitä oikein saa, etenkin, jos menee suppisvainu päällä. Mitään systemaattista keräilyä ei ollut tarkoitus pimeässä harrastaakkaan, vaan kokea enemmän se, mitä on pimeäkerääminen, lampun valossa.

Alkuun meneminen pimeässä, luonnistui hyin auton äänien suuntaan. Tulivat tietystä suunnasta. Kun matkaa kertyi, tuntui, ettei äänen suunta enää olisi kovin varma suunnistusmerkki. Vasta jälkikäteen tajusin, että maasto voi muuttaa äänen suuntaa. Ainakin voisin kuvitella.

Harhailuksi meni, ja vähän säikäytti. Vaikka samassa maastossa käynyt aiemmin, en tiedä sen kaikkia laitamia. Lähinnä olinkin liikkeellä siten, että voisin palata metsätielle, jos vain jotenkin paluusuuntaan päin kulkisin.

Kun käytännössä liikenteen kaukaisesta äänestä ei tuntunut olevan tolkkua, eikä kompassia ollut, iski pieni hätä. Mitä jos alkaa kiertää vaikka kehää. Varsin tyypillistä, eksyneelle.

Pelastukseksi tuli kuu. Pimeän kulku ei ollut niin pitkä, etteikö sen suuntaa olisi voinut hyödyntää. Kun Kuusta otti suuntaa, niin jännitti silti, miten kauan saa tallustaa, että voi varmistua siitä, että jotain selkenee.

Pimeän aikaan, kaikki eväät oli syöty, eikä juomaa enää juuri ollut. Pitkä takaisintulomatka, kun pyörälle pääsin.

Seuraavana päivänä ajattelin, että lähinnä lepäisin. Kun yö meni hyvin, ja toisaalta metsä huokutti, syysloman viimeisenä, aurinkoisena päivänä, päätin palata. Ei paha valinta, sillä opin samalla, että palautuminen voi olla paras jollain tapaa aktiivisena.

Kun edelliseltä päivältä rasitetta, niin sitä osaa kuunnella aivan toisella tapaa jaksamista. Hyvää harjoitusta sekin.

Siinä mielessä hyvä reissu, että vain lauantain ensimmäinen paikka, oli ns tuttu. Muu sienisaalis tuli aika uusilta paikoilta, vaikka tienoo pääpiirteittäin sama. Kun löysi kivoja metsiä, ja oppi kaikenlaista, ei sitä isommalla rutiinireissulla mitenkään voita, vaikka saalista olisi tullut paremminkin.

Pari desiä puolukoita. Edellisellä kerralla olin saanut kolme litraa, pakkasen puremia puolukoita. Erityisen maukkaita, joten niitä ajattelin kerätä uudestaan. Ei oikein lykästänyt, ja päättelin, että jos punaisia marjoja haluaa vielä tässä vaiheessa saada, melkein kerättävä karpaloita. Se taas on aika toinen laji.

keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Vallasta, kiusaamisesta ja sokeudesta

Eilen oli A-studiossa keskustelua koulukiusaamisesta. Hyvää suhtautumista mielestäni Janna Rantalalla, tosin aika helisemässä tuntui olevan, erilaisen näkövinkkelin tuomisen kanssa.

Mm. Li Andersson oli melko kärryillä, tosin eroa ilmeni jo, tosin ei varmaan samalla tapaa suhtautumisen mahdollisuutta, yhteiskunnallisten sidosten takia. Valta-asema on varmaan sitä, minkä näkee saman tien, tosin ei aina riipu yhteiskunnallisesta virasta.

Joillakin on oikeus tehdä tulkintoja, ajatella miten asiat ovat, mitä ei saa olla, mitä ei saa edes yrittää ymmärtää, tai selvittää. Tämän linkkaan itse heti kiusaamisen puolelle jääväksi, vaikka kyseessä onkin sokeustyyppinen kyvyttömyys.

Kiusaaminen on väkivaltaa, eikä väkivalta poikkea erityisemmin kiusaamisesta, joka voi olla lisäksi systemaattista. Kiusaamisen voi ajatella vammauttavampana väkivaltana.

Toisaalta, jos itse kiusaamiseen liittyy jokin asenteellisuus, tai yksioikoinen suhtautuminen, kuten helposti kaikkiin rikoksiksi nimettyihin, niin mieleen tulee helposti se, että torjuntaa on mukana, ehkä paljonkin. Tämä ei välttämättä riitä asioiden edistämiseen, jolloin torjunnan tasolle jäävästä ei ole asian käsittelyyn. Harva esteellinen ymmärtää tuomisensa vääjäämätöntä ongelmallisuutta, tulosmahdottomuutta.

Kun sanotaan, että kiusaamista ei tulisi ymmärtää, eikä sitä saa ilmetä, asetetaan lähtöön suoraan tavoite. Vähän sama kuin jos kehittyvien maiden (tai ongelma-alueiden) selkkeuksista, tai sodista sanottaisiin rauhan maissa, että sotatilanne on yksinkertaisesti lopetettava, eikä aseisiin tarttuneiden tilannetta haluta kuunnella.

Sodat voidaan silti lopettaa, jopa ylhäältä tulevilla päätöksillä, jos niitä on. Samoin kiusaaminen. Tämä vaatii valtaa, eikä toisaalta ole välttämättä joka kerta olla ratkaisevaa. Joskus helpot lisää ongelmaa, mutta puolustuksena voidaan esittää, että jotain on yritetty "tehdä".

Vain vallakas voi olla ehdoton, ja ehdotonta lisää vyöryttävä, epäsuotuisten tapahtumien suhteen. Muiden on oltava hiljaa, tai tilanteissa mukana. Kun yleisasenne perustuu voimankäyttöön, turha perustaa mitään selvitysryhmiä, kiusaamisilmiöiden selvittelyyn. Ei parempaa haluta viimein tietää.

Miksi voi ennustaa, että kiusaamisen ehdoton vastustaja, voi todennäköisesti päätyä itse sortajaksi, kiusaajaksi, tai kiusaamisen puolelle kuuluvaksi?

Kieltäjä torppaa mahdollisuuden arvioida tällaista tilannetta, ja jos tilanne kääntyy hankalaksi, hän toimii esim kuin kiusaaja, ja ehkä pitkäjänteisesti, hyvin perustein, itseään, käänteitä, ja pitempiaikaisia ajautumia tuntematta, eikä ole kiinostunut kuin siitä, miksi joku toimii väärin.

Teema on aika kulunut, tosin vallan tasolle jos tällaisen tuo, niin ehkä on uutta. Nämä halutaan pitää koulussa, ja käsitellä mieluusti niissä yhteyksissä, tai vaikka työpaikoilla, jotka menevät paikallisesti, joissain yrityksissä.

Kiusaaminen, jotakuta ajatellen kohtuuton toimi, ts väkivalta muunlaisena, ... perustuu aina johonkin perusteeseen. Asioita ei tapahdu itsekseen. Peruste luo vallan toimia, kuten tehdään, tosin jos tekemistään ei tunne, eikä kontekstia, ei voi arvioida sitä, miten on mukana.

lauantai 26. syyskuuta 2020

Kerronnan potku, moottori ja prosessi

Vähän selkeämmin huomaan vasta nyt, että osa kirjoittelusta, siis ajattelusta kirjoitellen, on sellaista, jossa etenen jotain polkua kohden sitä, mistä kerron. Kerronta ei siten aina ole erityisempää, kuin matkanteko, käyttäen jotain polkua, jota pitkin voi päätyä siihen etenemiseen, jota kuvaan.

Tärkeintä edellisen tapaisessa "kuljeskelussa" on tähyily ja tutkailu, sekä toisaalta löytäminen, vaikka hataran oloista siltaa pitkin, tai sellaista kulkureittiä käyttäen, mikä ei ole välttämättä luontevaa maastoa samassa määrin kaikille.

Ajattelu on siten jollain tapaa karsinakulkua. Karsina tässä ei tosin välttämättä tarkoita rajausta, vaan tukea, että jotain ylipäätään tavoittuu.

Mitä kerronnan tavat sitten yleensä voi olla, pohdiskelijalla?

Haahustelu-sanaa joskus käyttänyt. Vaikka tuolla tavoin hapuilemalla, voi vainuta jotain, ja kehittää tukipilarit jatkoon.


perjantai 11. syyskuuta 2020

Suhde epävarmuuteen

Yleistä on, että ihmisillä on paljon asioita, joista he eivät paljoa tiedä. Tämä tuntematon lähtökohta ei välttämättä saa aikaan empimistä, pysähtymistä, tai epävarmuudesssa elämistä, mihin voi liittää työnä, selvillesaamispyrkimystä. Aivan päinvastaista ilmenee, tiedollisen vajeen yhteydessä.

EMsta suuntautumisen ja suhtautumisen ongelmasta tiedetäänkin paljon, jollain ihimisyhteiskunnan tasolla. Tämä ei kuitenkaan ole ollut esteenä käytännön toimissa, jonka päällä tämä sivistyneistö lepää.

Jos epävarmuutta on epäiltävissä, ihan yhteiskuntien ja käytäntöjen perustasolla, missä tämä näkyy? Eikö tämän tarvitse näkyä konkreettisesti, ratkaisujen tasolla?

keskiviikko 20. toukokuuta 2020

Persmono-logiikasta


Nyt ehkä kykenee pikkasin paremmin eväin selvittää sen perustelua, miksi yleinen lainaamis/siteeraamis-käytöntö ei välttämättä ole kovin fiksu, vaikka joskus joo.

Hassun sanomattomasti sanottu, mutta edellinen lause kuvaa just sitä, mitä ajattelen, joten epäkorrektista tyylistä voi esittää valituksen vaikka blogin ylläpidolle, jos tykkää.

Kun ei lainaa jo-käytyä keskustelua, joutuu aitoon "aivo"työhön, kun kasailee vastausta sanotun pohjalta. Tässä tosin voi "murskattavaa", siis esim yhteenniveltyvyyden haasteen suuruutta yrittää valita järkevästi.

Jos omin sanoin kertoo käydystä niin, että aiempi on seesteisesti mukana, niin joissain tilanteissa, haaste on tosi suuri, tosin riippuu kirjoittajasta, siis aiemmasta työskentelyhistoriasta.

Aiheena tämä tuntuukin olevan yhä niin haastava, että ehkä jätän toistaiseksi kaapimatta kovin paljoa.

Jos jotain tiivistystä yrittäisi, vaika yhdellä sanalla, niin esim asiatatsillisuus voisi olla tässä eräs. Vaikkei ainoa, niin joskus merkittävä. Keskustelumahdollisuudet ovat kuitenkin niin moninaiset, ettei tuokaan ole kuin yksi osa käsittelyä.

Miten paljon monipuolisuudesta voi olla mukana, ja miten paljon sitä kannattaa ottaa mukaan, jotta syntyisi jotain odotusarvoista, jota voisi arvioida ilmaisijan mittarein, tai muiden, tai miten muuten?

Teen metaa aika paljon tähän tyyliin, ja oikeastaan tämä pohjustaa sitä, miten rakennan toiminnalleni jotain yleiskontekstia, joka saattaisi palvella jatkossa paremmin tuottamista.

Näissä on paljon huomattavaa. Esim edellisen kappaleen alussa hoksasin, että pitkien lauseiden eräs peruste on toiston minimointi. Työ tekijäänsä opettaa, ja heräämistä edistää.

Tällainen viesti on opettajamainen. Vaikka tehoa on, niin toisaalta tökkivyyttä. Tällaisen kohdan tasoittaminen taas vaatii uuden oppimista. Persmono-loogista. Oikeasti arvostettavaa, koska enemmän hamuttavan sijaan, on selkeää läpikäymistä.

perjantai 8. toukokuuta 2020

Korona, ja kasvomaskit

Maskien sijaan, tulisi pärskiä hihaan. Tavan voisi opetella olemaan yleinen.

Perusteluna kokonaisuus. Hihat kulkevat mukana, koronan maskikausista huolimatta. Jos idea selvä, niin hihan sijaan voi käyttää paidan alempaa osaa. Tuskin menee nakuiluna.

Maskit ovat vähän epäkäytännöllinen asia arkeen. Kertakäytöllisyys lisääntyy, ja ylimääräinen kuormitus, eri tavoin.

Maskit yleisemmin, ovat vähän kuin ampuisi tykillä kärpästä. Yskäisy hihaan, taas on ekonomista täsmätoimintaa, jossa toiminnalle on laskettavissa selkeämpi kustannushyöty.

Kun samaan aikaan koronassa on isoja kysymyksiä, niin maskin voi nähdä osana orjentoitumista. Pakotteena maski on hassu, ja opettaa luottamaan näennäiseen turvaan, terveen järjen käytön sijaan.

Järjenkäyttövaje isompana on, huolestuttavampaa. Jos ei osaa yskiä tai aivastaa hihaan, tulisi pitää maski. Ehkä näin perin.

Laajasti käytettynä maskinippeli voi olla isompi haitta. Sitä tosin ei ole ehdotettu vakavasti kuin suljettuihin liikennevälineisiin.

keskiviikko 6. toukokuuta 2020

Unista ja vaeltelusta todelisuutta kohti


Hypoteesit, ennusteet, ... tieteessä. Menin jokin aika sitten kertomaan, että arvelut ja niiden sopiva olemassaolo, voisi tehdä hyvää siinä, että ei sorruttaisi turhaan övereihin, esim johonkin uskonnollisuuteen, tai utopiointiin. Ja että arveluja voisi ehkä jotenkin mitata, tai arvioida, että miten mahdollisia voisivat olla.

Arvelu on jotain ahaa-elämystä, tai jopa intuitiota, jonka ei tiedä vaikuttavan, mutta joka luo suuntaa. Jos jotain intuitiota tuo esiin tietoisesti, niin herätteen konteksti voisi olla eräs sellainen tekijä, joka merkitsee.

Voi olla, että kun on hetki nähdä jotain tavallisesta poikkeavaa, ja tässä tilanteessa kertoo jotain mahdollisesta spekulatiivisesti, niin samaan päätelmätilanteeseen ei ole enää pääsyä noin vain. Intuitiviisia päätelmiä ei siten voi hallita, mutta niihin voi tarttua.

Jos intuitiosta tekee tietoisen kautta jotain vankempaa, hämärtyy jotain. Tietoinen tarttuminen intuition löydökseen, tarkoittaa mahdolliseen kurottelua, eri kontekstista, josta käsin tavoiteltuun on jotain, mutta lähdön ja ennusteen välissä isompi kuilu, kuin aidossa arvelutilanteessa. Intuitiolöydöksen voisi siten sössiä, turhalla päkistelyllä.

Ei ole yllättävää, että eri tilanteissa, aika erilaiset asiat tuntuvat mahdolliselta. Jos asiaan liittyy jotain kollektiivista, niin juttu menee monimutkaisemmaksi. Jos kollektiivinen intuitio toimii, niin toimii. Just. Näitäkään ei voi saada aikaan miten vain.

Todellisuus on sitä hakemista, sillä emme tiedä ihan kaikkea siitä, ja joskus voi syntyä tarve jollekin tietämiselle. Siten tietty spekulointi, ennakointi, tai ennuste vastaa vähän hypoteesia, tieteen puolella, ollen jotain kokonaisempaa kuin se, joka falsifioituu tai osoittautuu todeksi.

Intuitio voi kulkea parhaiten luottavalla, jota intuitio vetää. Tässä olisi positiivisen ajattelutavan etu. Että asiat toimii, ei asianomainen oikein osaa kertoa tarkasti. Osin onni taitaa olla turhan unohtamista, tärkeämmän tieltä. Toisaalta kun ajattelee, että epäonnistumisia kun kelaa, ne tulevat sitä mukaa lähemmäs ihmistä. "Seura tekee kaltaisekseen."

Varmaan viime vuonna menin tsoukkailemaan tällistä päähän, että voisi resetoida jotain. Sarjakuvissa joskus on teemana se, että kun joku saa tällin, pimenee muisti. Sitten kun tällätään uudestaan, niin valot syttyvät, ja kaikki toimii taas. Tällaista en osaisi oikein arvella, vaikka menee kulttuurin mukana.

Pari viikkoa sitten käytännössä totesin, että pitää paikkaansa. Asioita voi muistaa aivan toisella tapaa, jos saa tällin. Ei tarvinnut luottaa teorioihin, eikä ennusteisiin, kun voi todeta ihan selkeästi.

Ennusteita ja jotain tuonpuoleisia (intuitio) ei voi lähteä paisuttelemaan. Se ei ole perusteluin nostettavissa itsellekään, jonnekin vieväksi. Seuraamiseen voi toki liittyä jotain. Jos sopiva sovellustilanne, voi asiat tavallaan vain järjestyä. Voi siten saada aikaan omituista, kun käyttää jotain aivot narikassa -periaatetta. Nojaaminen tällaiseen vaihtelee, tosin kovin paljoa tästä ei kerrota, kuin kansanpuheina.

Unimaailmaa arvostanut vähän samalla tapaa. Siitä kirjoitus syntyikin, kun kuuntelin painajaisista tämän: https://areena.yle.fi/1-50483252. Osa unistani ovat viesteiltään hyvin ymmärrettäviä, tosin niiden näkemistiheys vaihtelee.

Se voi olla vähän hankalaa, että jos päivätajunnallisesti käsittää jotain vahvasti, niin poissulkevuutta voi olla niin paljon, ettei heikompia lankoja ole seuraaminen. Päiväkontekstin vahva erilaisuus kuvineen, joihinkin toisiin, mutta kuitenkin yhtä vahvoihin konteksteihin ja kuviin, voi olla yhdistämättömän kuilun takana. On tyypillistä, ettei unia muista, suurta osaa niistä.

Että päivällä ei sovella unien kontekstia, lienee ihan turvallisuustekijä. Päivä tosiaan sitoo ihmistä, ja sen havaintomaailman kytkennät. Eipä livistellä. Kaikki livistely tavan tajuntamahdollisuudesta, ei välttämättä ole todellisuuden löytymisen kannalta kielteistä.

Stephen Hawkings on tyyppi, jota väitetty aikaansaavaksi, fyysikkona. Jos ei aistien puolesta ihan kaikki pelaa, niin sitten voi joutua oleilemaan siellä, missä vähän toisenlaista. Kun on niitä kaksikielisiä, eli kaksi selkeän merkittävää tuloa kielelliseen maailmaan, niin Hawkings oli sitten kaksoiskansalainen, toisella tapaa. En tiedä tästä. Ennusteen voi heittää kyllä ihan järjellisen oloisin perustein, piirteen yleisestä olemassaolosta.

Freudilaiset lipsahdukse saattavat olla välittöminä, tällaiseen teemaan liittyviä. Jotain ohitetaan, eikä ohittaminen toteudu fyysisenä refleksinä, tosin sitä läheisesti muistuttavasti. Reflekseissä on jotain aika primitiivisen todellista. Jos niitä ei ilmene, ei ehkä ole kaikin tavoin kytkeytyvä. Assosiatiivisyys on varmaan jotain samaa, tosin se liitetään tavan merkityksessä, omalla tavallaan.

Kirjoittaminenkin voi olla parhaimmillaan heräteseurailevaa, siinä missä muukin toiminta ja rakentelu. Että kirjoittelun ottaa täysin strictisti (öö), voi sulkea pois kirjoittamisesta sen ulottuvuuden, josta kerron. Kirjoittaen voi vaeltaa, siinä missä samaa tekee tallustellen, tai muuten vetelehtien. Mitähän kulkutapoja yleensäkin on olemassa? Mikä sopii itselle luontaisesti, tai onko löytänyt jotain itselle luontaista? Osa tällaisesta voi merkitä henkisesti paljon.

maanantai 20. huhtikuuta 2020

Hikoilusta

Viimeisin huomio, jonka tänään tein, ei ole iso, mutta näitä vilisee. Sen verran huono koossapysymistaito, että huomannut sen, minkä aiemminkin. Kaikki, mitä löytää, on kirjoitettava ylös. Tavasta ei näköjään voi lipsua.

Se tämänpäiväinen, oli terveyteen liittyvä. Eilen meni kermajäätelöä pitkästä aikaa, paheellinen määrä. Kaksi palaa, tai melkein puolet, puolesta litrasta.

Tänään sitten hikoiluttanut, herkästi. Siinä se löydös. Makean ja hikoilutaipumuksen välinen yhteys.

Kun ärsyttämpä, mutta huokoisempi materiaali on alla, ulkoillessa, ja päällä tiiviimpi paita, niin tuli mieleen hikoilun yhteydessä sekin, että vaikka pistelevä paita ei päivällä tunnu, ja yöllä mahdoton, niin jollain tasolla huonosti tuntuva paita vie veroa.

Kun kuormitusta ei hoksaa päivällä muun ohessa, niin se näkyisi muuten, kun on enemmän sivustaseuraaja tuollaisen suhteen, mihin kohtaan yöllä taas ei voi oikein itseään asettaa.

Kumpikin teoria voi olla vaikuttava jollain tapaa. Jos kehollisesti on paljon epäterveellisyyttä takana, voi hikoilla ilman ärsyttäviä paitojakin.

lauantai 18. tammikuuta 2020

Helene


Suomalaisen taiteilijan tarinaa. Helene Schärfbeck. Mietiskelin, että mitä toteutuksesta voisi kertoa, sanallisesti.

Tasapaksu vaikutelma tunnelmista. Varovaisen kohteliasta meininkiä. Elokuva meni kuin varpaisillaan. Etäistettyä otetta. Varmaan sitä kulttuurillisuutta.

Ei riittävästi aktiivisanoja käytössä. Aivan kuin eletty olisi kerrottu, ja makusteltu, ei niinkään eletty jollain tapaa läpi. Jollain elämänotteella.

Ennen tuota kotimaista leffaa, oli Finnkinossa melkoista traileripaukuttelua. Ilotuksenomaista tunneagitaatiota. Lienee sitä tunnemaailmaa, joka tällä hetkellä myy. Leffojen siis myytävä, okei.