Eilen oli koettelemusten päivä. Päivällä oli kiva loppu, eli teehetki baarissa. Ajattelin, että toistaisin kivan taas tänään baarissa.
Turha toivo. Ei voi toistaa. On kokeiltu tällaista, ja jos nyt alkaisin uskoa.
Kivoista asiosta voi harvoin etukäteen päättää. Sen minkä suunnittelee, se menee yleensä pieleen. Näin, koska suunnitelma lähtee aika usein väärältä pohjalta.
Siispä tiskausta, ruuanlaittoa ja pyykkäystä. Koti-ilta. Huomisestakaan ei kannata päättää mitään, vaikka toiveena olisi lähteä jonnekin.
lauantai 29. marraskuuta 2014
perjantai 28. marraskuuta 2014
Muutosten hahmottelua
Yksinkertaiset asiat vaikuttavat elämään. En voi pyöräillä, koska ylipainoisena pistosuojatutkin kumit puhkeavat jatkuvasti.
Aiemmin kävin kaupungilla liikunnan takia. Pyöräily oli yllättävän sopiva tapa liikkua, sillä siirtymisen lisäksi sai liikuntaa huomaamatta. Liikkumisen lisäksi kaupungilla voi olla jollain tapaa muiden joukossa. Siinä toinen syy. Kolmas syy kodin ulkopuoleiseen elämään oli ajoittainen iltatyö, josta sai vaihtelua.
Nyt kodin ulkopuolisia rientoja on yritettävä minimoida. Syynä se, ettei tarkoitus enää täyty. Bussilla matkustaessa ei saa liikuntaa, ja bussissa matkustaminen käy liian kalliiksi.
Työ ei enää ole lisätyökykyä edistävä juttu. Ensin bussissa istumista ja sitten töissä istumista, ja kaikki tuo pois muulta kuntouttavalta. Pelkän seuran takiakaan ei osaa ajatella lähtevänsä pois kotoa. Jos seuraa saa, niin se on muusta pois.
Muutos ottaa koville. Ainakin alkuun on uuteen tilanteeseen sopeutuminen vaikeaa. Vaikka nyt rasssaa, siis ajatuksen tasolla, niin jos ja kun uutta järjestystä saa toimimaan, niin kai sitä sopeutuu. Toisaalta voi avautua aivan uutta tekemistä kotosalla, ellei palaa täysin takaisin vanhaan.
Hyvää nykymuutoksessa on tosiaan rahanmenon väheneminen. Vaikka pyörä on yksinkertainen laite, niin yllättävän kallis ylläpitää. Tänä vuonna maksoin hankintahinnan erilaisten huoltojen yhteydessä.
Hyvää myös se, ettei liikunnasta ei tarvitse täysin luopua, sillä jatkossa voin kävellä kaupungille. Kävely on vielä parempi asia kuin pyöräily talvella, sillä kävelyssä ei kylmä eikä valtatien ilmansaasteet käy hengitysteihin yhtä vaikeasti. Kaatumisriski vähenee ja toisaalta liikuntatuokio on selvästi pitempi.
Kävelyn ongelma on työläys. Asiaan voi sopeutua kun antaa uuden liikkumismuodon mukaantulolle aikaa. Vaikka aikaa kuluu selvästi enemmän, niin toisaalta ajankäytön tuhlaaminen on osa huolettomuutta, jota odotan.
Liian usein ei voi kävellä, sillä reidet hankautuu verille minun tapauksessa. Ehkä pari kertaa viikossa, kun jättää vierailupäivien väliin sopivasti välipäivän tai useamman.
Kun kaupungilla käy vähemmän, niin houkutus kuluttaa rahaa vähenee. Talouden voi ehkä saada selkeämmin plussalle.
Muutoksen syy ärsyttää. Syynä terävän sepelin kylväminen pyöräteille. Pyörätiet eivät ole pyöräteitä lihavien osalta. Lihavuudesta haluan päästä eroon monesta syystä, mutta päivittäisen liikunnan saannin vaikeutus on ikävä asia.
Olen myös hiekoitusta vastaan muista syistä. Miksi olosuhteita täytyy aina manipuloida sopiviksi? Kallista, ja syntyy tottumusta muuhun kuin sopeutumiseen, ja aiheuttaa lisäongelmia. Kovasti tosin työllistää hiekoittajia ja hiekan pois korjaajia keväällä.
Aiemmin kävin kaupungilla liikunnan takia. Pyöräily oli yllättävän sopiva tapa liikkua, sillä siirtymisen lisäksi sai liikuntaa huomaamatta. Liikkumisen lisäksi kaupungilla voi olla jollain tapaa muiden joukossa. Siinä toinen syy. Kolmas syy kodin ulkopuoleiseen elämään oli ajoittainen iltatyö, josta sai vaihtelua.
Nyt kodin ulkopuolisia rientoja on yritettävä minimoida. Syynä se, ettei tarkoitus enää täyty. Bussilla matkustaessa ei saa liikuntaa, ja bussissa matkustaminen käy liian kalliiksi.
Työ ei enää ole lisätyökykyä edistävä juttu. Ensin bussissa istumista ja sitten töissä istumista, ja kaikki tuo pois muulta kuntouttavalta. Pelkän seuran takiakaan ei osaa ajatella lähtevänsä pois kotoa. Jos seuraa saa, niin se on muusta pois.
Muutos ottaa koville. Ainakin alkuun on uuteen tilanteeseen sopeutuminen vaikeaa. Vaikka nyt rasssaa, siis ajatuksen tasolla, niin jos ja kun uutta järjestystä saa toimimaan, niin kai sitä sopeutuu. Toisaalta voi avautua aivan uutta tekemistä kotosalla, ellei palaa täysin takaisin vanhaan.
Hyvää nykymuutoksessa on tosiaan rahanmenon väheneminen. Vaikka pyörä on yksinkertainen laite, niin yllättävän kallis ylläpitää. Tänä vuonna maksoin hankintahinnan erilaisten huoltojen yhteydessä.
Hyvää myös se, ettei liikunnasta ei tarvitse täysin luopua, sillä jatkossa voin kävellä kaupungille. Kävely on vielä parempi asia kuin pyöräily talvella, sillä kävelyssä ei kylmä eikä valtatien ilmansaasteet käy hengitysteihin yhtä vaikeasti. Kaatumisriski vähenee ja toisaalta liikuntatuokio on selvästi pitempi.
Kävelyn ongelma on työläys. Asiaan voi sopeutua kun antaa uuden liikkumismuodon mukaantulolle aikaa. Vaikka aikaa kuluu selvästi enemmän, niin toisaalta ajankäytön tuhlaaminen on osa huolettomuutta, jota odotan.
Liian usein ei voi kävellä, sillä reidet hankautuu verille minun tapauksessa. Ehkä pari kertaa viikossa, kun jättää vierailupäivien väliin sopivasti välipäivän tai useamman.
Kun kaupungilla käy vähemmän, niin houkutus kuluttaa rahaa vähenee. Talouden voi ehkä saada selkeämmin plussalle.
Muutoksen syy ärsyttää. Syynä terävän sepelin kylväminen pyöräteille. Pyörätiet eivät ole pyöräteitä lihavien osalta. Lihavuudesta haluan päästä eroon monesta syystä, mutta päivittäisen liikunnan saannin vaikeutus on ikävä asia.
Olen myös hiekoitusta vastaan muista syistä. Miksi olosuhteita täytyy aina manipuloida sopiviksi? Kallista, ja syntyy tottumusta muuhun kuin sopeutumiseen, ja aiheuttaa lisäongelmia. Kovasti tosin työllistää hiekoittajia ja hiekan pois korjaajia keväällä.
torstai 27. marraskuuta 2014
Liittymäkysymyksiä
Tarttuuko tunteet ja fiilikset? Vai oletko miten immuuni sille, missä toinen menee?
Millaiselle tunteille ja tuntemuksille herkistyt eniten? Mille vähiten? Mikä vaikuttaa eniten?
Miten hyvin osaat heittäytyä mukaan? Miten hyvin tehdä eron toisen tilanteesta?
Miten voi puolestaan jakaa muita asioita? Ajatuksia, näkemyksiä, tekemistä, tapahtumia, kohtaloita, ...?
Kenen kanssa erilaisia asioita on luontevin jakaa? Kenen kanssa vaikeinta tai vastenmielisintä?
Kysymysmerkkejä laittelin. Eipä tästä muuta olekkaan tarjota.
Sitä olen epäillyt, että kokonaisuus on kova juttu. Jos sen kokee kokonaisuudessaan sopivaksi, voi suhteen puitteissa loisia, hengailla ja mitä milloinkin.
Toisaalta voi säätää sitä, millä tavoin on mukan missäkin. Jos kokonaisena, niin siihen liittyen ei olla yhteydessä missä ja miten sattu.
Jonkin verran menee liittymissä mistiin se, millä kokonaisuudella jotain tiettyä asiaa jaetaan tai miten sitä toivotaan jaettavan. Ehkä sukupuolet eroavat jotenkin toisistaan. Siis keskimäärin, ja vaikka tällä hetkellä. En tiedä.
Millaiselle tunteille ja tuntemuksille herkistyt eniten? Mille vähiten? Mikä vaikuttaa eniten?
Miten hyvin osaat heittäytyä mukaan? Miten hyvin tehdä eron toisen tilanteesta?
Miten voi puolestaan jakaa muita asioita? Ajatuksia, näkemyksiä, tekemistä, tapahtumia, kohtaloita, ...?
Kenen kanssa erilaisia asioita on luontevin jakaa? Kenen kanssa vaikeinta tai vastenmielisintä?
Kysymysmerkkejä laittelin. Eipä tästä muuta olekkaan tarjota.
Sitä olen epäillyt, että kokonaisuus on kova juttu. Jos sen kokee kokonaisuudessaan sopivaksi, voi suhteen puitteissa loisia, hengailla ja mitä milloinkin.
Toisaalta voi säätää sitä, millä tavoin on mukan missäkin. Jos kokonaisena, niin siihen liittyen ei olla yhteydessä missä ja miten sattu.
Jonkin verran menee liittymissä mistiin se, millä kokonaisuudella jotain tiettyä asiaa jaetaan tai miten sitä toivotaan jaettavan. Ehkä sukupuolet eroavat jotenkin toisistaan. Siis keskimäärin, ja vaikka tällä hetkellä. En tiedä.
Onnistumiseen liittyvä mielihyvä, tylsämielistyminen, patsastelu, typeryys ja vaivaantuminen
Asema ja ego pysäyttää kaiken aina. Näin riippumatta siitä, miten välitöntä toiminta on. Vapaa virtaaminen lakkaa, ja seuraa (tylsämielistä) patsastelua.
Oikeasti en tiedä tästä aiheesta, ja kirjoitan vain arveluni. Ei siis kunnon tuntumaa tähän.
Käytännössä olen huomannut, että moni asia tyssää juuri onnistumiseen. Kun onnistuu jossain, niin se olisi jokin erityinen syy jämähtää laakereille.
Asian voi todistaa vaikka Nokialla. Tai ainakin yritysmaailman mukana kulkee se kansanviisaus, että "pöhötauti" ei tee hyvää jatkolle.
Välittömämpää tuntumaa asiaan saa kun huomaa sen, miten onnistuminen tuudittaa hyvänolon tunteeseen esim kamppailulajeissa.
Jopa kirjoittelussa onnistumisten tylsämielisen vaikutuksen huomaa. Tai voihan sitä onnistua missä vain, ja miten hyvin vain, kunhan ei tylsämielisty noiden seurauksena.
Toiminnassa ei onnistumista kannata etukäteen välttää. Tai mistäs tuotakaan aina tietää. En osaa nyt sanoa, että missä onnistumista ei kannattaisi lähteä tavoittelemaan? Jos ei, niin mitä? Nolla-tavoitettako? Mitä se on?
Jos onnistumista ei voi aina välttää, niin kai se tarkoittaa sitä, että onnistumiseen on sopeuduttava. Sen ei saa antaa muuttaa onnistujaa typeräksi.
Ehkä se lähtö merkkaa sen, mitä lopputulemana saa. Jos toimet tehdään onnistumisen takia, niin ei kai siitä ihan autuas vapauden olo jää. Asia saa jäädä kaivelemaan ja vaivaamaan. Varsin tervettä.
Mitä siis jää viivan alle? Siis olotilana. Se merkkaa. Ja sitä saa, mitä tilaa. Kannattaa olla varma siitä, mitä oikeasti haluaa.
Oikeasti en tiedä tästä aiheesta, ja kirjoitan vain arveluni. Ei siis kunnon tuntumaa tähän.
Käytännössä olen huomannut, että moni asia tyssää juuri onnistumiseen. Kun onnistuu jossain, niin se olisi jokin erityinen syy jämähtää laakereille.
Asian voi todistaa vaikka Nokialla. Tai ainakin yritysmaailman mukana kulkee se kansanviisaus, että "pöhötauti" ei tee hyvää jatkolle.
Välittömämpää tuntumaa asiaan saa kun huomaa sen, miten onnistuminen tuudittaa hyvänolon tunteeseen esim kamppailulajeissa.
Jopa kirjoittelussa onnistumisten tylsämielisen vaikutuksen huomaa. Tai voihan sitä onnistua missä vain, ja miten hyvin vain, kunhan ei tylsämielisty noiden seurauksena.
Toiminnassa ei onnistumista kannata etukäteen välttää. Tai mistäs tuotakaan aina tietää. En osaa nyt sanoa, että missä onnistumista ei kannattaisi lähteä tavoittelemaan? Jos ei, niin mitä? Nolla-tavoitettako? Mitä se on?
Jos onnistumista ei voi aina välttää, niin kai se tarkoittaa sitä, että onnistumiseen on sopeuduttava. Sen ei saa antaa muuttaa onnistujaa typeräksi.
Ehkä se lähtö merkkaa sen, mitä lopputulemana saa. Jos toimet tehdään onnistumisen takia, niin ei kai siitä ihan autuas vapauden olo jää. Asia saa jäädä kaivelemaan ja vaivaamaan. Varsin tervettä.
Mitä siis jää viivan alle? Siis olotilana. Se merkkaa. Ja sitä saa, mitä tilaa. Kannattaa olla varma siitä, mitä oikeasti haluaa.
Ole uskoton epäakuutille
Milloin olla spontaani ja välitön? Milloin olla harkitseva, tutkaileva ja jopa varovainen?
Tuli mieleen, että spontaanius kannattaa suoremmissa reaktioissa ja suorissa yhteyksissä. Tällöin kyseeseen ei voi tulla kuin tunteet ja tuntemukset. Reagoidaan siis puhtaasti fiilispohjalta.
Voi olla, että tiettyjä asioita ei kannata harkita ollenkaan. Heittäytyy, ja jos pysähtyy miettimään, niin on auttamattomasti tipahtanut jo tilanteesta. Varsin outo, mutta samalla ehkä luonnollinen juttu.
Harkinta voi olla asiassakin vähän niin ja näin. Kun jotain vaikutteita saa, niin asiakäsittelykin notkahtaa aikasen hyvin liikkeelle juuri tunteiden avulla.
Jos sopivaa inspiraatiota ei käytä aikanaan, eli esim heti vaikutteen saamisen jälkeen, niin inspiraation joutuu jotenkin luomaan silloin, kun alkaa syventyä esilletuotuun.
Jos tarkasteltavana on erittelyn arvoinen asia, niin inspiraatiota voi toisaalta lisätä sillä, että malttaa mielensä, eikä ala käsitellä asioita heti, vaan hahmottelee ja keräilee lisää sopivia aineksia alkukeitokseen. Silloinkin kyseessä on enemmän spontaaniuden patoaminen.
Ehkä spontaaniuden arvon voi tiivistää yksinkertaisesti akuutin läsnäoloon. Kun jokin asia on aidosti pinnalla, on hetki käsittelylle luontaisin.
Epäakuutteja aiheita ei ehkä tulisi edes käsitellä. Niille tulisi olla selkeän uskoton. Riskinä voi olla esim vieraantuminen todellisuudesta.
Tuli mieleen, että spontaanius kannattaa suoremmissa reaktioissa ja suorissa yhteyksissä. Tällöin kyseeseen ei voi tulla kuin tunteet ja tuntemukset. Reagoidaan siis puhtaasti fiilispohjalta.
Voi olla, että tiettyjä asioita ei kannata harkita ollenkaan. Heittäytyy, ja jos pysähtyy miettimään, niin on auttamattomasti tipahtanut jo tilanteesta. Varsin outo, mutta samalla ehkä luonnollinen juttu.
Harkinta voi olla asiassakin vähän niin ja näin. Kun jotain vaikutteita saa, niin asiakäsittelykin notkahtaa aikasen hyvin liikkeelle juuri tunteiden avulla.
Jos sopivaa inspiraatiota ei käytä aikanaan, eli esim heti vaikutteen saamisen jälkeen, niin inspiraation joutuu jotenkin luomaan silloin, kun alkaa syventyä esilletuotuun.
Jos tarkasteltavana on erittelyn arvoinen asia, niin inspiraatiota voi toisaalta lisätä sillä, että malttaa mielensä, eikä ala käsitellä asioita heti, vaan hahmottelee ja keräilee lisää sopivia aineksia alkukeitokseen. Silloinkin kyseessä on enemmän spontaaniuden patoaminen.
Ehkä spontaaniuden arvon voi tiivistää yksinkertaisesti akuutin läsnäoloon. Kun jokin asia on aidosti pinnalla, on hetki käsittelylle luontaisin.
Epäakuutteja aiheita ei ehkä tulisi edes käsitellä. Niille tulisi olla selkeän uskoton. Riskinä voi olla esim vieraantuminen todellisuudesta.
Ohjeita ja vain niitä
Ohjeita ja viisauksia satelee lähes joka tuutista. Harvemmin tarjotaan ymmärrykseen tähtäävää viestintää, josta oppia ammentamaan itse se tarpeellinen.
Kyllä ohjeet ja sopivan toiminnan ymmärtää vielä, jos on niiden tausta selvennetty.
Ehkä kansalaiset koetaan niin avuttomiksi, ettei omien aivojen käyttöön ole vastuullista nojautua. Vaikea sanoa muuta syytä tuohon. Tai olisiko syynä tarkoituksellinen ymmärryksen valta-asema, josta tarjotaan sopivia rippeitä.
Kyllä ohjeet ja sopivan toiminnan ymmärtää vielä, jos on niiden tausta selvennetty.
Ehkä kansalaiset koetaan niin avuttomiksi, ettei omien aivojen käyttöön ole vastuullista nojautua. Vaikea sanoa muuta syytä tuohon. Tai olisiko syynä tarkoituksellinen ymmärryksen valta-asema, josta tarjotaan sopivia rippeitä.
keskiviikko 26. marraskuuta 2014
Etenemisen edistäminen ajattelussa jne
Väsyneenä loppuu energia nopeasti. Kirjoittaminen on usein jotain aivotyötä, ja se voi käydä hankalaksi energiavajeen takia.
Fokustamiskykyä ja voimaa tarvitaan erityisesti asioiden erittelyyn. Luulisin.
Kun haluaa selventää jotain, niin selventäminen on työtä. Sitä yrittää luoda uutta vanhaa toisin asettelemalla. Selvittely on järjestelyä, siivoilua ja rakentelua. Ei ihme, että kuormittaa jollain tapaa.
Mitäs on se toimi, joka on kuluttavuuden vastakohta? Voiko aivoja lepuuttaa kirjoittamalla, vai onko kaikki kirjoittaminen aina energian kuluttamista jos vertaa muuhun toimeen, kuten vaikka rentoutumiseen?
Rentoutuminen lienee aktiivisin ponnistuksin saatava osaksi elämää. Samoin kuin useissa taidoissa. Rentoutumisen osaa oppimisen jälkeen enemmän automaattisesti silloin, kun rentoumista tarvitsee.
Rentoutuminen on hellittämistä. Irti päästämistä. Irti päästäkseen tulee ottaa etäisyyttä siihen, joka on meneillään. Ensimmäinen asia on tietoisuus, vallitsevan tilan tajuaminen.
Tietoisuutta tiettyyn tilaan voi kasvattaa paljon, joten tilaan saa selkeää otetta toisaalta. Näin tietty lähtötila on jotain, missä ei ole enää niin kiinni. Tietty olotila voi häipyä yhä pienemmäksi ja pienemmäksi, ja jossain vaiheessa irtiotettavasta tilasta ei ole enää mitään viitteitä.
Irtiotettavaksi tulee kunkin vaiheen jälkeen se, josta viimeisin irtiotto tapahtui. Irtiottojen ketjua voi siten seurailla lenkki lenkiltä.
Irtiotto ja siirtymä tilasta A tilaan B, C, ... voi merkitä sitä, että uudet tilat käytännössä korvautuu toisella yhtä suurella tilalla. Irtiottoon ja siirtymään kykenee, mutta kohde vaihtelee.
Irtiottoketju voi toisaalta johtaa siihen, että joutuu jatkossa yhä voimakkaammin sidotuksi seuraaviin tiloihin. Loppuvaiheessa tilat olisivat niin vahvoja, että niistä olisi vaikea vaihtaa toiseen. Kyseessä olisi jumi, tai olotilan vankeus.
Kolmas vaihtoehto on edetä kohti uusia olotiloja, jotka ovat entistä vähemmän mieltä sitovia. Olotilojen ketjussa olevat väliasemat käyvät kevyemmiksi. Mielen valtaa entistä enemmän tyyneys ja keveys.
Olipas sopivasti valittu aihe tähän hetkeen. Jumitus ajattelussa uhkaa vähäisen unen takia. Unta kun tarvitsee niin paljon. Akuutin aiheen käsittely on varmasti aina parasta mitä voi valkata työn alle.
Jos siis energiat on vähissä, niin se energia täytyy käyttää tehokkaasti raivaustöihin ja järjestelyyn, jos kyseessä on selvästi suurempi selvyydensaantitavoite.
Vähäenergisessä olotilassa ei auta aina niin suuresti jumeutua. Jos jumi yllättää, eli olotilan monttu, voi kuiville olla vaikea nousta. Kun energiaa on enemmän, voi sitä paremmin patoutella vaikeissa. Varmaan ok-ratkaisu tuokin.
Mitä hyötyä on sitten siitä, että yrittää joskus tulla toimeen ja saada aikaan tulosta myös vähäisen energian turvin? No, jos liikkeellä saa oltua, on se ainakin merkki siitä, että onnistuu välttämään jumiutumista entistä tehokkaammin.
Jumituksen välttäminen ja liiketilan säilyttäminen merkitsee tietysti järjestelytaitoja. Kun järjestelytaidot liittyvät vähäiseen energiaan, niin sitä saa aikaan asioita sillä vähällä. Merkitsee siten tehokkuutta. Mitähän kaikkea voi saada aikaan kun energiaa on joskus selkeästi enemmän?
Vähäenerginen liikkumistaito lienee treenaamisen arvoinen juttu. Näin tuli todistettua(?) se ajatus, että väsyneisyyttä ei tarvitse aina ottaa niin negatiivisesti. Väsyneisyydentilalla voi olla hyötyarvoa. Ajattelussa eteneminen on vain eräs kapea työkenttä.
Entäs se patouttaminen? Mitä hyötyarvoa siihen voisi liittyä? Ei kai sellainen, joka on ainoastaan negatiivisesti otettava asia? Jos positiivinen, niin miten sen positiivisuuden voi saada mukaan? Siis jotenkin samankaltaisesti kuin edellä siinä väsyneen tilanteessa.
Luulisin, että patoutumia ensinnäkin kannattaa jonkin verran rakennella. Miten isoja, on toinen kysymys. Jos isompia, niin miten massiivisuuden saa käännettyä eduksi? Kuulostaa hullulta, mutta ei nyt olla liian ennakkoluuloisia.
Patoutuma on tilanne, jossa voidaan olla lukossa enemmän tai vähemmän. Lukkotilaan ei riitä enää samalla tavoin tietoisen mielen työkalut. Tarkoittaa silloin varmaan sitä, että jos lukkotila selkenee, niin selkeneminen tapahtuu jonkin luontaisen prosessin kautta.
Patoutuma on ristiriitatilanne. Se voi rassata, riippuen tilan vahvuudesta. Jos rasittavuutta on riittävästi, niin olotila järjestyy pitkälle rasituksen mukaan. Kyseessä on kuorma, tai vielä parempi on ehkä puhua sulattelutehtävästä.
Patoumateema on liian vaikea tällä kertaa. Patouttaa liian pahasti. Voisi ajatella, että yleensä selkeä eteneminen on parasta. Jos jotain haluaa edistää patoutumia järjestämällä, niin tuo sovellustilanne ei olisi ihan niin usein järkevä.
Sen voi sanoa, että ääritreenien kanssa tulee olla jonkin verran varovainen. Treeniä ei ole varmaan hyvä vetää liian pitkällisenä. Jos on vaikka väsynyt tai jumissa, niin tilan vaihtuminen päinvastaiseen on tärkeä.
Mikä on sitten sopiva läpikäymis-syklien taajuus etenemistehoa ajatellen? Vaikea sanoa, enkä tiedä, mitkä seikat asiaan vaikuttavat?
Jumetukseen voi sanoa ainakin sen, että jos haluaa noiden purkua, tulee oppia hellittämään ja löysäämään. Kun tietoisuus on ollut jumitilaan saattavaa, niin tietoisuudesta ei ole purkutyöhön, vaan palautumiselle on anettava luontaista tilaa.
Hellittämiskyky, eli kontrollista luopuminen on tärkeää siirtymissä, joita ei voi tietoisesti rakentaa. Etenemistaitoja käyttäen oppii ehkä jotain myös luonnon omista siirtymistä, kuten vaikka unista jne. Kaikkea ei voi hallita.
Fokustamiskykyä ja voimaa tarvitaan erityisesti asioiden erittelyyn. Luulisin.
Kun haluaa selventää jotain, niin selventäminen on työtä. Sitä yrittää luoda uutta vanhaa toisin asettelemalla. Selvittely on järjestelyä, siivoilua ja rakentelua. Ei ihme, että kuormittaa jollain tapaa.
Mitäs on se toimi, joka on kuluttavuuden vastakohta? Voiko aivoja lepuuttaa kirjoittamalla, vai onko kaikki kirjoittaminen aina energian kuluttamista jos vertaa muuhun toimeen, kuten vaikka rentoutumiseen?
Rentoutuminen lienee aktiivisin ponnistuksin saatava osaksi elämää. Samoin kuin useissa taidoissa. Rentoutumisen osaa oppimisen jälkeen enemmän automaattisesti silloin, kun rentoumista tarvitsee.
Rentoutuminen on hellittämistä. Irti päästämistä. Irti päästäkseen tulee ottaa etäisyyttä siihen, joka on meneillään. Ensimmäinen asia on tietoisuus, vallitsevan tilan tajuaminen.
Tietoisuutta tiettyyn tilaan voi kasvattaa paljon, joten tilaan saa selkeää otetta toisaalta. Näin tietty lähtötila on jotain, missä ei ole enää niin kiinni. Tietty olotila voi häipyä yhä pienemmäksi ja pienemmäksi, ja jossain vaiheessa irtiotettavasta tilasta ei ole enää mitään viitteitä.
Irtiotettavaksi tulee kunkin vaiheen jälkeen se, josta viimeisin irtiotto tapahtui. Irtiottojen ketjua voi siten seurailla lenkki lenkiltä.
Irtiotto ja siirtymä tilasta A tilaan B, C, ... voi merkitä sitä, että uudet tilat käytännössä korvautuu toisella yhtä suurella tilalla. Irtiottoon ja siirtymään kykenee, mutta kohde vaihtelee.
Irtiottoketju voi toisaalta johtaa siihen, että joutuu jatkossa yhä voimakkaammin sidotuksi seuraaviin tiloihin. Loppuvaiheessa tilat olisivat niin vahvoja, että niistä olisi vaikea vaihtaa toiseen. Kyseessä olisi jumi, tai olotilan vankeus.
Kolmas vaihtoehto on edetä kohti uusia olotiloja, jotka ovat entistä vähemmän mieltä sitovia. Olotilojen ketjussa olevat väliasemat käyvät kevyemmiksi. Mielen valtaa entistä enemmän tyyneys ja keveys.
Olipas sopivasti valittu aihe tähän hetkeen. Jumitus ajattelussa uhkaa vähäisen unen takia. Unta kun tarvitsee niin paljon. Akuutin aiheen käsittely on varmasti aina parasta mitä voi valkata työn alle.
Jos siis energiat on vähissä, niin se energia täytyy käyttää tehokkaasti raivaustöihin ja järjestelyyn, jos kyseessä on selvästi suurempi selvyydensaantitavoite.
Vähäenergisessä olotilassa ei auta aina niin suuresti jumeutua. Jos jumi yllättää, eli olotilan monttu, voi kuiville olla vaikea nousta. Kun energiaa on enemmän, voi sitä paremmin patoutella vaikeissa. Varmaan ok-ratkaisu tuokin.
Mitä hyötyä on sitten siitä, että yrittää joskus tulla toimeen ja saada aikaan tulosta myös vähäisen energian turvin? No, jos liikkeellä saa oltua, on se ainakin merkki siitä, että onnistuu välttämään jumiutumista entistä tehokkaammin.
Jumituksen välttäminen ja liiketilan säilyttäminen merkitsee tietysti järjestelytaitoja. Kun järjestelytaidot liittyvät vähäiseen energiaan, niin sitä saa aikaan asioita sillä vähällä. Merkitsee siten tehokkuutta. Mitähän kaikkea voi saada aikaan kun energiaa on joskus selkeästi enemmän?
Vähäenerginen liikkumistaito lienee treenaamisen arvoinen juttu. Näin tuli todistettua(?) se ajatus, että väsyneisyyttä ei tarvitse aina ottaa niin negatiivisesti. Väsyneisyydentilalla voi olla hyötyarvoa. Ajattelussa eteneminen on vain eräs kapea työkenttä.
Entäs se patouttaminen? Mitä hyötyarvoa siihen voisi liittyä? Ei kai sellainen, joka on ainoastaan negatiivisesti otettava asia? Jos positiivinen, niin miten sen positiivisuuden voi saada mukaan? Siis jotenkin samankaltaisesti kuin edellä siinä väsyneen tilanteessa.
Luulisin, että patoutumia ensinnäkin kannattaa jonkin verran rakennella. Miten isoja, on toinen kysymys. Jos isompia, niin miten massiivisuuden saa käännettyä eduksi? Kuulostaa hullulta, mutta ei nyt olla liian ennakkoluuloisia.
Patoutuma on tilanne, jossa voidaan olla lukossa enemmän tai vähemmän. Lukkotilaan ei riitä enää samalla tavoin tietoisen mielen työkalut. Tarkoittaa silloin varmaan sitä, että jos lukkotila selkenee, niin selkeneminen tapahtuu jonkin luontaisen prosessin kautta.
Patoutuma on ristiriitatilanne. Se voi rassata, riippuen tilan vahvuudesta. Jos rasittavuutta on riittävästi, niin olotila järjestyy pitkälle rasituksen mukaan. Kyseessä on kuorma, tai vielä parempi on ehkä puhua sulattelutehtävästä.
Patoumateema on liian vaikea tällä kertaa. Patouttaa liian pahasti. Voisi ajatella, että yleensä selkeä eteneminen on parasta. Jos jotain haluaa edistää patoutumia järjestämällä, niin tuo sovellustilanne ei olisi ihan niin usein järkevä.
Sen voi sanoa, että ääritreenien kanssa tulee olla jonkin verran varovainen. Treeniä ei ole varmaan hyvä vetää liian pitkällisenä. Jos on vaikka väsynyt tai jumissa, niin tilan vaihtuminen päinvastaiseen on tärkeä.
Mikä on sitten sopiva läpikäymis-syklien taajuus etenemistehoa ajatellen? Vaikea sanoa, enkä tiedä, mitkä seikat asiaan vaikuttavat?
Jumetukseen voi sanoa ainakin sen, että jos haluaa noiden purkua, tulee oppia hellittämään ja löysäämään. Kun tietoisuus on ollut jumitilaan saattavaa, niin tietoisuudesta ei ole purkutyöhön, vaan palautumiselle on anettava luontaista tilaa.
Hellittämiskyky, eli kontrollista luopuminen on tärkeää siirtymissä, joita ei voi tietoisesti rakentaa. Etenemistaitoja käyttäen oppii ehkä jotain myös luonnon omista siirtymistä, kuten vaikka unista jne. Kaikkea ei voi hallita.
Altavastaajasta ylivertaisemmaksi ja selviäjäksi
Aloitin nettikeskustelut selkeästi vasta joskus 2004. Keskusteluista koitui paljon ristiriitaisia tuntemuksia. Törmäsin aivan toiseen maailmaan. Se kiehtoi, ja toisaalta rasitti.
Rasitukseen reagoin asioiden parantamisyrityksillä. Otin tavoitteeksi kunnon keskustelupuitteet. Sananvapaus saisi vallita, tosin niin, että sanominen olisi jollain tapaa helppoa, sujuvaa ja kivaakin.
Sain paljon vastustusta keskusteluareenoilla ollessa ja johonkin pyrkiessä. Jouduin nopeasti altavastaajan osaan. Reagoin tilanteeseen hankkimalla ylivertaisuutta eri keinoin.
Ajattelin, että pärjättävä on, tsemppailin itseni taistelukuntoon. Eräs suurin tsemppivälineeni oli musiikki. Nytkin liitän musiikin voimantuntoon. Ennen musiikki oli ratkaisu siihen, ettei antanut periksi omille ajatuksille.
En koskaan ole luovuttanutkaan mistään tärkeästä keskusteluun liittyvästä. Tavoitteeni tosin ovat vaihtuneet paljon.
Hankalaa on nyt jälkikäteen se selviytymiskeino, johon totuin turvautumaan. Musiikkia suoneen ja päin tantereita. Höh. Ehkä silloin se oli parasta, jota osasi.
Nyt haluaisi kappaleiden merkitsevän muutakin kuin vastalääkettä altavastaajan asemaan. Tuo onnistuu tosiaan vanhan automaattisesti, ja laajalla rintamalla.
Musiikin voisi yrittää jatkossa yhdistää johonkin muuhun. Ei kiinnosta ego ja sen kasvatus. Enemmän koen, tai veikkaan antoisuuden mahdollisuuksia egon vähentämisessä. Varsin viehättävä ajatus.
Inhottavia tuntemuksia liittyy egoon. Kauhea kapine. Onkohan koskaan jotain hyötyä siitä? Jos on, niin miten sen kanssa sitten voi tulla toimeen? Melkoinen diktaattori, joka ei jätä helposti rauhaan ketään lähelläolevaa.
Rasitukseen reagoin asioiden parantamisyrityksillä. Otin tavoitteeksi kunnon keskustelupuitteet. Sananvapaus saisi vallita, tosin niin, että sanominen olisi jollain tapaa helppoa, sujuvaa ja kivaakin.
Sain paljon vastustusta keskusteluareenoilla ollessa ja johonkin pyrkiessä. Jouduin nopeasti altavastaajan osaan. Reagoin tilanteeseen hankkimalla ylivertaisuutta eri keinoin.
Ajattelin, että pärjättävä on, tsemppailin itseni taistelukuntoon. Eräs suurin tsemppivälineeni oli musiikki. Nytkin liitän musiikin voimantuntoon. Ennen musiikki oli ratkaisu siihen, ettei antanut periksi omille ajatuksille.
En koskaan ole luovuttanutkaan mistään tärkeästä keskusteluun liittyvästä. Tavoitteeni tosin ovat vaihtuneet paljon.
Hankalaa on nyt jälkikäteen se selviytymiskeino, johon totuin turvautumaan. Musiikkia suoneen ja päin tantereita. Höh. Ehkä silloin se oli parasta, jota osasi.
Nyt haluaisi kappaleiden merkitsevän muutakin kuin vastalääkettä altavastaajan asemaan. Tuo onnistuu tosiaan vanhan automaattisesti, ja laajalla rintamalla.
Musiikin voisi yrittää jatkossa yhdistää johonkin muuhun. Ei kiinnosta ego ja sen kasvatus. Enemmän koen, tai veikkaan antoisuuden mahdollisuuksia egon vähentämisessä. Varsin viehättävä ajatus.
Inhottavia tuntemuksia liittyy egoon. Kauhea kapine. Onkohan koskaan jotain hyötyä siitä? Jos on, niin miten sen kanssa sitten voi tulla toimeen? Melkoinen diktaattori, joka ei jätä helposti rauhaan ketään lähelläolevaa.
Ruokamaailman rikastuttaminen
Juu. Varmaan sössin pahasti syömisten kanssa, kun heräsin näin lyhyiden unien jälkeen. Vajaat kolme tuntia sängyssä. Taisi olla muutenkin haastetta matkassa, joten muunkin myllerryksen piikkiin mennee varmaan.
Syömisestä puheenollen. Viime aikojen tuttavuus on villirucola. Siinä on jänski maku. Saakohan suosikin osan kasviskirjossa? Aika kallista on, mikä minimoi tuollaisten kasvisten kokeilua ja säännöllisempää käyttöä tehokkaasti.
Joskus onnistuin jäämään koukkuun sipuliin. Sitten valkosipuliin. Leivän päällä pääosin noita. Valkosipulin totesin koukuttavammaksi. Se tuntuisi myös tyydyttävän muun sipulintarpeen.
Että mihin sitä elimistö kannattaa totuttaakkaan? Jos jokin uusi ruokalaji täyttää jonkin puuttuvan osan, niin sitä alkaa sitten kaivata. Ennen löydöstä voi olla onnellisen tietämätön omista puutteistaan. Vai voiko? Näkyykö, tai tuntuuko vaikka jonkin kasviksen saamattomuus jotenkin?
Outoa huomata, että jonkin ruoka-aineenkin saanti voi olla joskus selkeä fiiliskysymys. Mitenhän tarkka voi olla siinä, miten ruokailunsa järjestää? Mistä tarkkuus kertoo, tai mistä kertoo se, jos tarkkuutta on vähän, tai ei ollenkaan?
Eräs merkillepantava seikka on herkkyys uutuuksille. Uudet ruuat alkavat houkuttaa tavattomasti siinä vaiheessa kun on selkeästi nälkää. Jos syö perusmakaroonia, pizzaa, tms, niin vivahdehakuisuus lyttääntyy ainakin minulla.
Joskus kasvukautena voisi keräillä luonnosta sopivia kasveja pyötään. Näin tekee moni maalla. Asun itse vähän syrjemmässä kaupungin keskustasta, joten täälläkin voisi toteuttaa samaa jonkin verran.
Entä jos ruualla saa itsensä vaikka zombieksi, tai sinne suuntaan? Mätystää jotain bulkkia. Liikaa ja sopimattomiin aikoihin. Mikäs on tämän vastakohta? Miten voi edistää omaa olotilan skarppiutta sopivamman ruokakäytöksen avulla?
Syömisestä puheenollen. Viime aikojen tuttavuus on villirucola. Siinä on jänski maku. Saakohan suosikin osan kasviskirjossa? Aika kallista on, mikä minimoi tuollaisten kasvisten kokeilua ja säännöllisempää käyttöä tehokkaasti.
Joskus onnistuin jäämään koukkuun sipuliin. Sitten valkosipuliin. Leivän päällä pääosin noita. Valkosipulin totesin koukuttavammaksi. Se tuntuisi myös tyydyttävän muun sipulintarpeen.
Että mihin sitä elimistö kannattaa totuttaakkaan? Jos jokin uusi ruokalaji täyttää jonkin puuttuvan osan, niin sitä alkaa sitten kaivata. Ennen löydöstä voi olla onnellisen tietämätön omista puutteistaan. Vai voiko? Näkyykö, tai tuntuuko vaikka jonkin kasviksen saamattomuus jotenkin?
Outoa huomata, että jonkin ruoka-aineenkin saanti voi olla joskus selkeä fiiliskysymys. Mitenhän tarkka voi olla siinä, miten ruokailunsa järjestää? Mistä tarkkuus kertoo, tai mistä kertoo se, jos tarkkuutta on vähän, tai ei ollenkaan?
Eräs merkillepantava seikka on herkkyys uutuuksille. Uudet ruuat alkavat houkuttaa tavattomasti siinä vaiheessa kun on selkeästi nälkää. Jos syö perusmakaroonia, pizzaa, tms, niin vivahdehakuisuus lyttääntyy ainakin minulla.
Joskus kasvukautena voisi keräillä luonnosta sopivia kasveja pyötään. Näin tekee moni maalla. Asun itse vähän syrjemmässä kaupungin keskustasta, joten täälläkin voisi toteuttaa samaa jonkin verran.
Entä jos ruualla saa itsensä vaikka zombieksi, tai sinne suuntaan? Mätystää jotain bulkkia. Liikaa ja sopimattomiin aikoihin. Mikäs on tämän vastakohta? Miten voi edistää omaa olotilan skarppiutta sopivamman ruokakäytöksen avulla?
maanantai 24. marraskuuta 2014
Itsensä oikaisu rauhantilaan
Lisää tämänaamuisen pyöräilyn ajatuksia ja kokemuksia. Edellisessä viestissä keskityin mielenmyrskyn käsittelyyn. Nyt keskityn siihen myrskystä vapaaseen olotilaan ja sen säilyttämiseen.
Pyöräillessäni mieleni täytti jonkin sortin rauha. Kävin vapaakirkon kahviossa, Viadiassa, puurokirkossa. Jatkoin siellä ajatuksia mm tästä teemasta.
Oivalsin, että rauhantila on mahdollista saavuttaa. Lisäksi sitä on erittäin mahdollista myös ylläpitää. Vaikka rauhantilan voi menettää niin monella eri tavalla, niin aina voi raivata tien takaisin "alkukotiin", mikäli jotain kokemusta siitä on.
Rehellinen voi olla tuntemuksilleen. Tuntemuksista kannattaa olla tietoinen. Niitä ei kannata pimittää, eikä niitä kannata pakoilla, jne. Kai tämä on vaikka sitä tunnerehellisyyttä.
Joskus (tai usein) voi tuntemusten antaa tosiaan vain vaikuttaa, jolloin ne tekevät tehtävänsä, ja lähtevät. Jää jäljelle hiljainen taistelutanner. Laukaustakaan ei ole ammuttu vastaan, vaan kestetty päälle tuleva vyörytys.
Turhia ulkomaailman (tai sisäistetyn ulkomaailman) vyörytyksiä ja tsunameita voi myös välttää niin, ettei asetu vaikutuksille alttiiksi. Jos asettuu, niin sitten tulee kestää seuraukset, ja kestämiseen keskittyminen olisi kai aina parasta.
Omaa kestokykyään erilaisissa haasteissa kannattaa arvioida realistisesti. Rauhantilan kaikenlaiset horjutukset milloin vain tehtynä eivät ole elämän tolkkujärjestelyä.
Kannattaa olla usein reilusti heikko, ja kunnioittaa niitä haasteita, joilla on vahvuus rikkoa oma mielenrauha. Mielenrauhan jatkuva haastaminen voi tulla kyseeseen paremmin silloin, jos on hyväksi kehittynyttä kykyä suoritella erilaisia rauhantöitä.
Rauhantila on neutraali. Siitä käsin on vääristymättömintä olla yhteydessä vallitsevaan hetkeen. Rauhantila on valkoinen. Erilaiset muutokset näkyvät selkeästi valkeassa pinnassa. Värivertaus on minusta kätevä.
Vain valkoinen tila on sellainen, josta käsin voi toimia selkeimmin suhteessa nykyhetkeen. Se on eri tunteita koskevien dimensioiden nollapiste, origo. Jos origosta poikkeaa, on kyseessä jännitetila, ja mieli kokee maailmaa jännityksen mukaisesta olotilasta käsin.
Jännitys vääristää havaintoa. Vääristynyt havainto voi viedä, minne sitten viekin. Seuraus on joka tapauksessa se, että on eri asteisesti irti nykyhetkestä. Mitä enemmän vääristyy, sen enemmän tulkitsee asioita vääristyneesti, ja noidankehä on valmis.
Jotta vääristyneisyydenkehästä pääsisi ilman vastaanoton katkaisemista, tulee oma vääristyneisyys hoksata. Jos oman senhetkisen olotilan tuntee, voi havaintoja ottaa vastaan jo toisenlaisella vastaanotolla.
Voi olla, että rauhantilaan pääsy edellyttää sen, että olotiloistaan tulee edes joskus tietoiseksi. Jos johonkin olotilaan on kasvanut, tai paremmin sanoen hankkinut sen toteutumiseen liittyviä "taitoja" jo äidinmaidossa, niin olotilatietoisuuden saavuttaminen voi olla tietyissä tilanteissa hyvin vaikeaa.
Voi olla, että jos kunnon olotilatietoisuutta ei saa syntymään tiettyjä tilanteita ajatellen, voi koko oleminen värittyä hyvin epäneutraaliksi. On siten sidottu jatkuvaan maailman väärintulkintaan.
Jotta kokonaisvaltaisesta väärintulkinnan kehästä pääsee irti, tulisi juuri niihin suurimpiin vääristyneisyydentiloihin liittyä herääminen. Suurimmat vääristymät ovat eniten suuntaa antavia, ja vääristyneellä tavalla tietty.
Tänään koin mielenrauhaa tilanteissa, joissa olen tottunut menemään yleensä epämääräisyydentilaan. En kerro tarkemmin. Sitä vastoin, että kokisin jossain tilanteessa vihaa, ärtyisyyttä ja ahdistusta, niin koenkin sympatiaa, läheisyyttä ja huolenpidon tarvetta.
Varsin outoja siirtymiä siis. Pientä toki, mutta herättää ajatuksia siitä, että voisiko siirtymiä olla enemmänkin, ja isommissa asioissa.
Pyöräillessäni mieleni täytti jonkin sortin rauha. Kävin vapaakirkon kahviossa, Viadiassa, puurokirkossa. Jatkoin siellä ajatuksia mm tästä teemasta.
Oivalsin, että rauhantila on mahdollista saavuttaa. Lisäksi sitä on erittäin mahdollista myös ylläpitää. Vaikka rauhantilan voi menettää niin monella eri tavalla, niin aina voi raivata tien takaisin "alkukotiin", mikäli jotain kokemusta siitä on.
Rehellinen voi olla tuntemuksilleen. Tuntemuksista kannattaa olla tietoinen. Niitä ei kannata pimittää, eikä niitä kannata pakoilla, jne. Kai tämä on vaikka sitä tunnerehellisyyttä.
Joskus (tai usein) voi tuntemusten antaa tosiaan vain vaikuttaa, jolloin ne tekevät tehtävänsä, ja lähtevät. Jää jäljelle hiljainen taistelutanner. Laukaustakaan ei ole ammuttu vastaan, vaan kestetty päälle tuleva vyörytys.
Turhia ulkomaailman (tai sisäistetyn ulkomaailman) vyörytyksiä ja tsunameita voi myös välttää niin, ettei asetu vaikutuksille alttiiksi. Jos asettuu, niin sitten tulee kestää seuraukset, ja kestämiseen keskittyminen olisi kai aina parasta.
Omaa kestokykyään erilaisissa haasteissa kannattaa arvioida realistisesti. Rauhantilan kaikenlaiset horjutukset milloin vain tehtynä eivät ole elämän tolkkujärjestelyä.
Kannattaa olla usein reilusti heikko, ja kunnioittaa niitä haasteita, joilla on vahvuus rikkoa oma mielenrauha. Mielenrauhan jatkuva haastaminen voi tulla kyseeseen paremmin silloin, jos on hyväksi kehittynyttä kykyä suoritella erilaisia rauhantöitä.
Rauhantila on neutraali. Siitä käsin on vääristymättömintä olla yhteydessä vallitsevaan hetkeen. Rauhantila on valkoinen. Erilaiset muutokset näkyvät selkeästi valkeassa pinnassa. Värivertaus on minusta kätevä.
Vain valkoinen tila on sellainen, josta käsin voi toimia selkeimmin suhteessa nykyhetkeen. Se on eri tunteita koskevien dimensioiden nollapiste, origo. Jos origosta poikkeaa, on kyseessä jännitetila, ja mieli kokee maailmaa jännityksen mukaisesta olotilasta käsin.
Jännitys vääristää havaintoa. Vääristynyt havainto voi viedä, minne sitten viekin. Seuraus on joka tapauksessa se, että on eri asteisesti irti nykyhetkestä. Mitä enemmän vääristyy, sen enemmän tulkitsee asioita vääristyneesti, ja noidankehä on valmis.
Jotta vääristyneisyydenkehästä pääsisi ilman vastaanoton katkaisemista, tulee oma vääristyneisyys hoksata. Jos oman senhetkisen olotilan tuntee, voi havaintoja ottaa vastaan jo toisenlaisella vastaanotolla.
Voi olla, että rauhantilaan pääsy edellyttää sen, että olotiloistaan tulee edes joskus tietoiseksi. Jos johonkin olotilaan on kasvanut, tai paremmin sanoen hankkinut sen toteutumiseen liittyviä "taitoja" jo äidinmaidossa, niin olotilatietoisuuden saavuttaminen voi olla tietyissä tilanteissa hyvin vaikeaa.
Voi olla, että jos kunnon olotilatietoisuutta ei saa syntymään tiettyjä tilanteita ajatellen, voi koko oleminen värittyä hyvin epäneutraaliksi. On siten sidottu jatkuvaan maailman väärintulkintaan.
Jotta kokonaisvaltaisesta väärintulkinnan kehästä pääsee irti, tulisi juuri niihin suurimpiin vääristyneisyydentiloihin liittyä herääminen. Suurimmat vääristymät ovat eniten suuntaa antavia, ja vääristyneellä tavalla tietty.
Tänään koin mielenrauhaa tilanteissa, joissa olen tottunut menemään yleensä epämääräisyydentilaan. En kerro tarkemmin. Sitä vastoin, että kokisin jossain tilanteessa vihaa, ärtyisyyttä ja ahdistusta, niin koenkin sympatiaa, läheisyyttä ja huolenpidon tarvetta.
Varsin outoja siirtymiä siis. Pientä toki, mutta herättää ajatuksia siitä, että voisiko siirtymiä olla enemmänkin, ja isommissa asioissa.
Mielenmyrskyt ja niiden erilainen kanavoiminen
Viime yönä nukuin kuin ruhtinas. Heräsin kello 7. Pitkästä aikaa kunnon unet, ja kyllä huomasi nukkuneensa. Aamulla kuuma suihku ja kaupungille pyöräillen.
Oli ihanaa pyöräillä. Leuto keli. Sanoivat, että kohta kääntyy valon puolelle. Öh. Teen kaikkeni jarruttaakseni ajan kulumista. Täähän lentää, ja mitä saa ajoiksi, jos vain vilisee silmissä.
Pyöräilin hitaasti ja mietiskellen. Oli rento olo kuuman suihkun jälkeen. Muutenkin piti varoa pienen liukkauden takia. Ei vara kaatuilla, kun painoakin on vielä näin paljon.
Lisäksi pitää pitää viileämmän ilman hengitys kohtuullisella tasolla, tai menee puhekyky, eli samalla työkyky. Todennäköistä, vaikka olisi hyvin pukeutunut.
Siis mietin, mutta melko vapaasta tilasta käsin. Aika usein kirjailen mietteitä jonnekin ylös, sillä kukapa niitä muistaa jälkikäteen ainakaan ilman sopivaa herätettä. Ovat siinä mielessä kuin unia.
Sitä mm pohdiskelin, että kannattaako edes jäädä kirjoittamaan asioita mieleen. Siis edes avainsanamuotoisina.
Kirjoitustapahtuma on ilmaisua, ja allaoleva voima saada kanavan ilmaisuun, joten sitä voimaa ei voi enää käyttää energianlähteenä samalla tavoin. Voisi olla parempi vain surffailla tuulen nostattamilla laineilla.
Sisäisen tuulen tapauksessa sen tuulen saa pikkuhiljaa tyyntymään, jos ikuistaa sen aallonharjan, jolla matkaa. On kuin aalto lyhistyisi alla. Putoisi seesteiselle pinnalle, ja kun siten tekisi riittävän usein, ei laineilla enää olisi voimaa nostaa ylös.
Ajattelin, että aaltojen aktiivinen lyhistyttäminen ilmaisulla ei aina kävisi, eli sillä ei olisi pitkäkestoista tyyneysvaikutusta, jos sitä olisi hakemassa. Olisi sidotumpi jatkossakin samaan, jos ei osaisi luovuttaa koskaan tietynlaista tuulimyllytaistoa, joita kyllä seuraa erilaisina.
Sidos ajattelun noidankierteisiin tulisi tuetuksi juuri sen ajattelutaiston kautta. Mihinkäs se sota sotimalla loppuisi?
Mielessäni kävi se, että jos kokonaan luovuttaisi järkeilyn ja asioista kirjoittelun. Antaisi laineiden käydä jatkossa jos tuulta, mutta ottaisi vain nostetta johonkin sopivaan. Ehkä vain laineilisi aaltojen mukana vapaasti.
Ajattelin, että irtiottoon, eli asioiden ilmaisemattomuuteen ei koskaan kykene, jos ei vaan tee luovutusta tuosta. Jos osaa luovuttaa, olisi tietyllä tapaa vapaa, ja luovutustaitoisempi. Kun vapaudesta pääsisi osalliseksi vaikka vain kerran, voisi vapauden toteuttaa helpommin myös silloin, kun erehtyisi aallonmurtamistoimintaan.
Oleellista olisi ensimmäinen irtiotto tyyliin "ei-perusteita". Kokeillen vain, ilman perusteltuja tai arveltuja syitä. Sen jälkeen tekisi jatkoarvioita heittäytymisestä tai aalloille antautumisesta.
Ei siis selittelyä. Ei analyysejä. Ei selvittelyä. Vain toimintaa ja asioiden kokemista. Entä jos näin "passiivisesti" se energia kanavoituisikin laajemmalle? Eli muuhun kuin älyllisiin suorituksiin. Esim koko meininkiin, ja siten elämään.
Jos joskus antaisi luvan hellittää. Kokisi esiinpyrkivän ilman mitään kontrollia. Ilman mitään ohjailua.
NVC eli nonviolent communication oli viime viikon teemana mielenterveysmessuilla. Tai tuo taisi olla osa suurempaa teemaa. Teema koski läsnäoloa, eli sitä, miten voi olla yhteydessä. NVC oli osa tätä.
Luennon perusjuttuja oli oivaltaa se, miten kaikki lähtee tarpeiden täyttämisestä. Korostui toisen tilanteen tajuaminen ja hyväksyvä ymmärrys. Tarpeet eivät ole koskaan väärä. Toiminta voisi olla hassu tai epäedullinen.
Osa NVC:tä oli mm se, miten toinen voi kuunnella toista ja keskittyä ymmärtämään ja arvaamaan hänen ajatuksia, tunteita ja olotilaa. Omin sanoin ilmaisten olisi tutkimusmatka kysymyksineen ja arveluineen kohti toista.
Tutkimusmatka toiseen on tietyssä mielessä samanlainen kuin tutkimusmatka itseen. Omaa tilan aalloilla voi surffailla ilman mitään pakkoa kontrolloida myrkyisiäkään laineita. Toisen kuuntelussa voi toteuttaa saman.
Itseen kohdistettuna oman tilan tarkkailu on vähän meditatiivista. Nyt ajatuksena taisi siis olla se, että sama suunnattaisiin toiseen. Tai miten sen nyt sanoisi.
Pyöräilytuokion mietteet sai vaikutteita edelliseltä viikolta.
Päätin, että jos haluaa vapautta, voi kirjoitella asioista myöhemmin oivallusten ja surffailun jälkeen. Näin saavuttaa energian vapaan sitoutumisen laajemmalle, ja myöhemmin saa ehkä myös sinetöityä jonkin osan tärkeistä kirjoittamisen kautta.
Aalto vie aallolle. Jos aalloissa kipuamisen katkaisee liian nopeasti, jää ketjun viimeisimmille aalloille nousematta. Ilmaisu on siten myllerryspotentiaalin ennenaikaista katkaisemista. Tulee mieleen se jokin aika sitten kirjoittamani luomuhoito, jossa ei kontrolloida liikaa elämää ja sen nosteita, lähes riippumatta siltä miltä ne tuntuisi.
Jos jokin myllerrys nostaa ketjun K, niin kai seurailu loppuun asti jotain arvokasta tuo. Oppii ainakin kestämään tunteitaan. Saa itsekuria. Saa jotain kestokykyä. Voi saada myös eri asioiden (lenkkien, aaltojen) suhteuttamisapua.
Se kannattaa huomata, että ilmaisulla voi myös ruokkia myrkyä. Provosointia voi tehdä sisäisesti myös yhden henkilön aivoissa. Pahimmillaan saa aikaan noidankierteen, joka voi viedä heikolle hapelle.
Ilmaisemattomuus voi olla ehkä pitemmän päälle tehokkain tapa selättää myrsky. Antaa vain energian kulua itsekseen loppuun. Pitää jopa huolen, että on kulloisenkin aallon harjalla silloin, kun se on voimissaan, jolloin aalto väsyy kantamiseen. Siis aktiivista myrskysurffaamista!
Jos tuulta käyttää hyväkseen älyllisten ilmaisujen generointiin, niin äly allaolevaan kuohuntaan kyllä lisääntyy. Äly luo ajatuksen ja ajatusta seuraa joukko muita ajatuksia. Kuohu synnyttää etenevän ajatusrintaman.
Olipas hajanaista ajatustenvirtaa. Aihekin tosin vähän uusi ja käsittelyä ei voinut liikaa rutistella tiiviiksi, tai jotain olisi ehkä luiskahtanut sormien välistä. Todennäköisesti jäi paljon sanomatta, mutta ainakin jotain sentään sain esiin.
Kivinta olisi tietysti se, että mielenmyrskyjä tai puhureita voisi säädellä jotenkin tarpeellisesti ja hyödyllisesti.
Kun haluaa vaikka energian suuntautuvan enemmän älylliselle puolelle, huolehtii siitä, että antaa energian virrata tuolle alueelle entistä paremmin. Tarkoittaa ajatuksiin keskittymistä, ja esteiden heivaamista näkemysmaailmassa paineen tieltä niin, että energia pääsee uusille reiteille, eli saa aikaan uutta näkemystä.
Tarinasta tulee kyllä mieleen se, että jos energiaa voi virratella kohti "älymaata", niin mikä on sitten se toinen vaihtoehto? Vai onko niitä useampia?
Kun energiaa ei pyri ohjaamaan, se hakee vapaan purkautumisreitin. No, kyllä silloin energia suuntautuu tietoisen kontrollin ulkopuolelta.
Mitä ovat sitten tietoisesti ohjatun energian ja vapaasti hermostoon iskevän energian erilaiset käyttömahdollisuudet? Milloin ohjata, ja miten painokkaasti, ja milloin antaa energian loksahdella itsekseen omiksi rakennelmikseen tai neutraloitua tai puskuroitua jotenkin vapaasti?
Aika lailla nousee erilaisia kysymyksiä yhdestä pyöräretkestä. Ei varmaan kannata jatkaa ajattelua enää tähän viestiin. Taidan siis jatkaa keskeneräisistä vähän myöhemmin.
Oli ihanaa pyöräillä. Leuto keli. Sanoivat, että kohta kääntyy valon puolelle. Öh. Teen kaikkeni jarruttaakseni ajan kulumista. Täähän lentää, ja mitä saa ajoiksi, jos vain vilisee silmissä.
Pyöräilin hitaasti ja mietiskellen. Oli rento olo kuuman suihkun jälkeen. Muutenkin piti varoa pienen liukkauden takia. Ei vara kaatuilla, kun painoakin on vielä näin paljon.
Lisäksi pitää pitää viileämmän ilman hengitys kohtuullisella tasolla, tai menee puhekyky, eli samalla työkyky. Todennäköistä, vaikka olisi hyvin pukeutunut.
Siis mietin, mutta melko vapaasta tilasta käsin. Aika usein kirjailen mietteitä jonnekin ylös, sillä kukapa niitä muistaa jälkikäteen ainakaan ilman sopivaa herätettä. Ovat siinä mielessä kuin unia.
Sitä mm pohdiskelin, että kannattaako edes jäädä kirjoittamaan asioita mieleen. Siis edes avainsanamuotoisina.
Kirjoitustapahtuma on ilmaisua, ja allaoleva voima saada kanavan ilmaisuun, joten sitä voimaa ei voi enää käyttää energianlähteenä samalla tavoin. Voisi olla parempi vain surffailla tuulen nostattamilla laineilla.
Sisäisen tuulen tapauksessa sen tuulen saa pikkuhiljaa tyyntymään, jos ikuistaa sen aallonharjan, jolla matkaa. On kuin aalto lyhistyisi alla. Putoisi seesteiselle pinnalle, ja kun siten tekisi riittävän usein, ei laineilla enää olisi voimaa nostaa ylös.
Ajattelin, että aaltojen aktiivinen lyhistyttäminen ilmaisulla ei aina kävisi, eli sillä ei olisi pitkäkestoista tyyneysvaikutusta, jos sitä olisi hakemassa. Olisi sidotumpi jatkossakin samaan, jos ei osaisi luovuttaa koskaan tietynlaista tuulimyllytaistoa, joita kyllä seuraa erilaisina.
Sidos ajattelun noidankierteisiin tulisi tuetuksi juuri sen ajattelutaiston kautta. Mihinkäs se sota sotimalla loppuisi?
Mielessäni kävi se, että jos kokonaan luovuttaisi järkeilyn ja asioista kirjoittelun. Antaisi laineiden käydä jatkossa jos tuulta, mutta ottaisi vain nostetta johonkin sopivaan. Ehkä vain laineilisi aaltojen mukana vapaasti.
Ajattelin, että irtiottoon, eli asioiden ilmaisemattomuuteen ei koskaan kykene, jos ei vaan tee luovutusta tuosta. Jos osaa luovuttaa, olisi tietyllä tapaa vapaa, ja luovutustaitoisempi. Kun vapaudesta pääsisi osalliseksi vaikka vain kerran, voisi vapauden toteuttaa helpommin myös silloin, kun erehtyisi aallonmurtamistoimintaan.
Oleellista olisi ensimmäinen irtiotto tyyliin "ei-perusteita". Kokeillen vain, ilman perusteltuja tai arveltuja syitä. Sen jälkeen tekisi jatkoarvioita heittäytymisestä tai aalloille antautumisesta.
Ei siis selittelyä. Ei analyysejä. Ei selvittelyä. Vain toimintaa ja asioiden kokemista. Entä jos näin "passiivisesti" se energia kanavoituisikin laajemmalle? Eli muuhun kuin älyllisiin suorituksiin. Esim koko meininkiin, ja siten elämään.
Jos joskus antaisi luvan hellittää. Kokisi esiinpyrkivän ilman mitään kontrollia. Ilman mitään ohjailua.
NVC eli nonviolent communication oli viime viikon teemana mielenterveysmessuilla. Tai tuo taisi olla osa suurempaa teemaa. Teema koski läsnäoloa, eli sitä, miten voi olla yhteydessä. NVC oli osa tätä.
Luennon perusjuttuja oli oivaltaa se, miten kaikki lähtee tarpeiden täyttämisestä. Korostui toisen tilanteen tajuaminen ja hyväksyvä ymmärrys. Tarpeet eivät ole koskaan väärä. Toiminta voisi olla hassu tai epäedullinen.
Osa NVC:tä oli mm se, miten toinen voi kuunnella toista ja keskittyä ymmärtämään ja arvaamaan hänen ajatuksia, tunteita ja olotilaa. Omin sanoin ilmaisten olisi tutkimusmatka kysymyksineen ja arveluineen kohti toista.
Tutkimusmatka toiseen on tietyssä mielessä samanlainen kuin tutkimusmatka itseen. Omaa tilan aalloilla voi surffailla ilman mitään pakkoa kontrolloida myrkyisiäkään laineita. Toisen kuuntelussa voi toteuttaa saman.
Itseen kohdistettuna oman tilan tarkkailu on vähän meditatiivista. Nyt ajatuksena taisi siis olla se, että sama suunnattaisiin toiseen. Tai miten sen nyt sanoisi.
Pyöräilytuokion mietteet sai vaikutteita edelliseltä viikolta.
Päätin, että jos haluaa vapautta, voi kirjoitella asioista myöhemmin oivallusten ja surffailun jälkeen. Näin saavuttaa energian vapaan sitoutumisen laajemmalle, ja myöhemmin saa ehkä myös sinetöityä jonkin osan tärkeistä kirjoittamisen kautta.
Aalto vie aallolle. Jos aalloissa kipuamisen katkaisee liian nopeasti, jää ketjun viimeisimmille aalloille nousematta. Ilmaisu on siten myllerryspotentiaalin ennenaikaista katkaisemista. Tulee mieleen se jokin aika sitten kirjoittamani luomuhoito, jossa ei kontrolloida liikaa elämää ja sen nosteita, lähes riippumatta siltä miltä ne tuntuisi.
Jos jokin myllerrys nostaa ketjun K, niin kai seurailu loppuun asti jotain arvokasta tuo. Oppii ainakin kestämään tunteitaan. Saa itsekuria. Saa jotain kestokykyä. Voi saada myös eri asioiden (lenkkien, aaltojen) suhteuttamisapua.
Se kannattaa huomata, että ilmaisulla voi myös ruokkia myrkyä. Provosointia voi tehdä sisäisesti myös yhden henkilön aivoissa. Pahimmillaan saa aikaan noidankierteen, joka voi viedä heikolle hapelle.
Ilmaisemattomuus voi olla ehkä pitemmän päälle tehokkain tapa selättää myrsky. Antaa vain energian kulua itsekseen loppuun. Pitää jopa huolen, että on kulloisenkin aallon harjalla silloin, kun se on voimissaan, jolloin aalto väsyy kantamiseen. Siis aktiivista myrskysurffaamista!
Jos tuulta käyttää hyväkseen älyllisten ilmaisujen generointiin, niin äly allaolevaan kuohuntaan kyllä lisääntyy. Äly luo ajatuksen ja ajatusta seuraa joukko muita ajatuksia. Kuohu synnyttää etenevän ajatusrintaman.
Olipas hajanaista ajatustenvirtaa. Aihekin tosin vähän uusi ja käsittelyä ei voinut liikaa rutistella tiiviiksi, tai jotain olisi ehkä luiskahtanut sormien välistä. Todennäköisesti jäi paljon sanomatta, mutta ainakin jotain sentään sain esiin.
Kivinta olisi tietysti se, että mielenmyrskyjä tai puhureita voisi säädellä jotenkin tarpeellisesti ja hyödyllisesti.
Kun haluaa vaikka energian suuntautuvan enemmän älylliselle puolelle, huolehtii siitä, että antaa energian virrata tuolle alueelle entistä paremmin. Tarkoittaa ajatuksiin keskittymistä, ja esteiden heivaamista näkemysmaailmassa paineen tieltä niin, että energia pääsee uusille reiteille, eli saa aikaan uutta näkemystä.
Tarinasta tulee kyllä mieleen se, että jos energiaa voi virratella kohti "älymaata", niin mikä on sitten se toinen vaihtoehto? Vai onko niitä useampia?
Kun energiaa ei pyri ohjaamaan, se hakee vapaan purkautumisreitin. No, kyllä silloin energia suuntautuu tietoisen kontrollin ulkopuolelta.
Mitä ovat sitten tietoisesti ohjatun energian ja vapaasti hermostoon iskevän energian erilaiset käyttömahdollisuudet? Milloin ohjata, ja miten painokkaasti, ja milloin antaa energian loksahdella itsekseen omiksi rakennelmikseen tai neutraloitua tai puskuroitua jotenkin vapaasti?
Aika lailla nousee erilaisia kysymyksiä yhdestä pyöräretkestä. Ei varmaan kannata jatkaa ajattelua enää tähän viestiin. Taidan siis jatkaa keskeneräisistä vähän myöhemmin.
sunnuntai 23. marraskuuta 2014
Yksinolon mahdottomuus
Nyt sytytti. En pysty kotona tekemään oikein muuta kuin nukkumaan, syömään, kuuntelemaan musiikkia, kirjoittelemaan ja selaamaan nettiä.
Käytännössä en pysty esim lukemaan lehtiä. En myöskään kirjoja. Puhumattakaan muista taloustöistä. Tai sitten jonkin uuden aloittamisesta.
Jos joku on paikalla, tai ehkä tulee käymään, niin voin siirtyä myös niihin toimiin, joita en yksin kykene tekemään.
Kodin ulkopuolella olen sitten useimmiten jonkinlaisessa joukossa. Ellen ole vaikka kävelyllä.
Eiköhän tuosta voi jotain johtopäätöstä jo tehdä. En pysty olemaan yksin. Tarvitsen aina jonkun seuraa. Miten tämä on mahdollista?
Entäs jos oppisin pitämään yksinolosta? Yksinolon välttäminen menee usein edelle, vaikka aina ei olisi kovin kaksista yhdessä.
Käytännössä en pysty esim lukemaan lehtiä. En myöskään kirjoja. Puhumattakaan muista taloustöistä. Tai sitten jonkin uuden aloittamisesta.
Jos joku on paikalla, tai ehkä tulee käymään, niin voin siirtyä myös niihin toimiin, joita en yksin kykene tekemään.
Kodin ulkopuolella olen sitten useimmiten jonkinlaisessa joukossa. Ellen ole vaikka kävelyllä.
Eiköhän tuosta voi jotain johtopäätöstä jo tehdä. En pysty olemaan yksin. Tarvitsen aina jonkun seuraa. Miten tämä on mahdollista?
Entäs jos oppisin pitämään yksinolosta? Yksinolon välttäminen menee usein edelle, vaikka aina ei olisi kovin kaksista yhdessä.
Kirjoittamisen ja rakentamisen maksimaalinen edistyminen
Kirjoittaessa on syytä pitää huolta siitä, että eteneminen säilyy. Ei ole hyvä, jos tulee jumetuksia eikä tukoksia menoon. Jotain on kuitenkin saatava pureksittua. Sellaista itselle uutta, jossa rakentuu kirjoittajana, ajattelijana, jne.
Miten sitten huolehtia maksimaalinen etenemisestä? Vaikuttavia tekijöitä on käsiteltävä asia ja se, miten paljon energiaa on olemassa, ja miten valmis ja vapaa on muuten käsittelemään aihetta. Kaikki kolme vaikuttaa, ja kyseessä on selvästi optimointitehtävä.
Kirjoittamista ja asioiden käsitelyä yleisemmin voi ajatella hengittämisenä. Vedetään jotain sisään, ja se sisäänvedetty käytetään rakentamiseen. Ilmanottoa parempi tosin ajatella hengittämisen sijaan syömisestä ja siihen liittyvästä sulattamisesta. Jostain imutuksesta ja imetyn prosessoinnista on kuitenkin kyse.
Teema on aika vaikea miettiä näin tyhjästä lähtien. Tai parempi sanoa, ettei ole mielessä mitään kovin selkeää mallia sopivasta järjestelystä. Tarvitsisin sitä mallia nyt, että voisin puskea jotain sen nojalla. Mutta kun täytyy ensin rakentaa se malli. Heh.
Alkuun pääsee vähälläkin energialla. Myös pienellä johtolangalla. Sekä pienellä tilan raivaamisella mieleen. Tärkeintä on varmaan saada jotenkin jalkaa oven väliin. Pääsee imuun. Jatko meneekin sitten niin, että on jatkuvasti imussa, eli huolehtii siitä imussa pysymisestä. Joten eiköhän se siitä :)
No, jotta tilaa saisi raivattua jotenkin jatkuvasti eteen, täytyy olla niin, ettei mikään noista em kolmesta ehdosta käy liian haastavaksi missään vaiheessa projektia.
Selvää, ettei voi haukata liikaa uutta itseä ajatellen. Rajoitteena aika, ajallinen yhteys tuotettuun materiaaliin, sekä mm energia. Jos projekti ei etene riittävän rivakasti, voi olla, ettei aiemmin tuotetulla materiaalilla ole riittävän siivittävää vaikutusta. Eteneminen hyytyy.
On myös hyvä, että on olemassa energiavarantoja, eli on syytä olla varanto, johon turvautua, mikäli varantoa ei saisi vaikka alkuun kunnolla käyttöönsä. Jos energiaa on olemassa, voi sen onnistua saamaan tuotantoon.
Viimeisin on ehkä vaikein. Miten päästä puhtaan pöydän tilanteeseen, eli sopivan vapaaseen ajatteluun? Vaikka alussa olisi täysi tabula rasa turhan osalta, niin prosessiin uppoutuessa voi sidonnaisuudet kasvaa sillä tavoin, ettei vapauksista voi ehkä puhua. Mahdollista on jopa aivojen täudellinen lukkiutuminen.
Juuri nyt tuntuu, etten taida kirjoittaa tämän enempää ajattelun vapaudesta. Ehkä parempi pilkkoa omaksi aiheekseen. Palailen teemaan ehkä myöhemmin ...
Miten sitten huolehtia maksimaalinen etenemisestä? Vaikuttavia tekijöitä on käsiteltävä asia ja se, miten paljon energiaa on olemassa, ja miten valmis ja vapaa on muuten käsittelemään aihetta. Kaikki kolme vaikuttaa, ja kyseessä on selvästi optimointitehtävä.
Kirjoittamista ja asioiden käsitelyä yleisemmin voi ajatella hengittämisenä. Vedetään jotain sisään, ja se sisäänvedetty käytetään rakentamiseen. Ilmanottoa parempi tosin ajatella hengittämisen sijaan syömisestä ja siihen liittyvästä sulattamisesta. Jostain imutuksesta ja imetyn prosessoinnista on kuitenkin kyse.
Teema on aika vaikea miettiä näin tyhjästä lähtien. Tai parempi sanoa, ettei ole mielessä mitään kovin selkeää mallia sopivasta järjestelystä. Tarvitsisin sitä mallia nyt, että voisin puskea jotain sen nojalla. Mutta kun täytyy ensin rakentaa se malli. Heh.
Alkuun pääsee vähälläkin energialla. Myös pienellä johtolangalla. Sekä pienellä tilan raivaamisella mieleen. Tärkeintä on varmaan saada jotenkin jalkaa oven väliin. Pääsee imuun. Jatko meneekin sitten niin, että on jatkuvasti imussa, eli huolehtii siitä imussa pysymisestä. Joten eiköhän se siitä :)
No, jotta tilaa saisi raivattua jotenkin jatkuvasti eteen, täytyy olla niin, ettei mikään noista em kolmesta ehdosta käy liian haastavaksi missään vaiheessa projektia.
Selvää, ettei voi haukata liikaa uutta itseä ajatellen. Rajoitteena aika, ajallinen yhteys tuotettuun materiaaliin, sekä mm energia. Jos projekti ei etene riittävän rivakasti, voi olla, ettei aiemmin tuotetulla materiaalilla ole riittävän siivittävää vaikutusta. Eteneminen hyytyy.
On myös hyvä, että on olemassa energiavarantoja, eli on syytä olla varanto, johon turvautua, mikäli varantoa ei saisi vaikka alkuun kunnolla käyttöönsä. Jos energiaa on olemassa, voi sen onnistua saamaan tuotantoon.
Viimeisin on ehkä vaikein. Miten päästä puhtaan pöydän tilanteeseen, eli sopivan vapaaseen ajatteluun? Vaikka alussa olisi täysi tabula rasa turhan osalta, niin prosessiin uppoutuessa voi sidonnaisuudet kasvaa sillä tavoin, ettei vapauksista voi ehkä puhua. Mahdollista on jopa aivojen täudellinen lukkiutuminen.
Juuri nyt tuntuu, etten taida kirjoittaa tämän enempää ajattelun vapaudesta. Ehkä parempi pilkkoa omaksi aiheekseen. Palailen teemaan ehkä myöhemmin ...
Totuudet ja niihin sovittautuminen
Paljon tulee kirjoiteltua selkeitä spekulaatioita. Ehkä on hyvä merkata spekulatiivisemmaksi ajatellut jutut suoraan. Seuraava tulee olemaan eräs tällainen.
Ihmiset rakentavat näkemyksiään eri tavoin. Mikä on selkeästi erilaisin tapa lähteä rakentamaan näkemystä? Mitä erilaisesta asioiden yhdistelystä voi päätellä? Onko olemassa jotain perusteellisen erilaista lähtökohtaa?
Entä jos logiikka on jo eräs erottava tekijä? Siis se, joka on suoraan rakentelun ytimessä. Mitä logiikoita on olemassa? Siis asioiden yhdistelyperiaatteita.
Tuli mieleen aksiomaattisesta tms rakennelmasta lähtevä päättely. Toinen on se päättely, joka pohjautuu jonkin arvioijan tarpeen mukaiselle yhdistelylle.
Päättelyt voisi nimetä vaikka näin: pelilautapäättely ja tarvepäättely. Ensimmäinen päättelyn laji perustuu tiettyihin perustotuuksiin joiden yli ei ko järjestelmän puitteissa voi mennä.
Esim sakki-peli muodostaa erään suljetun järjestelmän osineen ja osiin liittyvine mahdollisuuksineen. Sakki-pelin osien mahdollisuudet on sopimuksellisesti luotu.
Sakki-pelin osasia voi kuitenkin käyttää myös tarpeiden näkökulmasta. Nappuloilla (ja pelilaudalla) voi leikkiä mitä vain mieleen tulee.
Toisaalta sakki-pelillä leikkiminen on mahdollista myös sovittujen sääntöjen puitteissa, eli voi pelata sääntöjen puitteissa, mutta niiden tarpeiden pohjalta, jotka sattuu olevan akuutimpia juuri sillä hetkellä.
Edellä esimerkit sääntöpelistä, tarvepelistä tai noiden erilaisesta miksauksesta. Näin voi ajatella myös elämästä yleensä. On paljon sääntöjä tai reunaehtoja, siis puitteita, joiden rajoissa asioita ajatellaan olevan hyvä viedä. Toisaalta puitteita asettaa toimijan omat tarpeet.
On siten kahdenlaisia päättelyn varteenotettavuuksia. Joku voi puhua totuuksista, rehellisyyksistä tai suuntautumisesta. Voi siten sanoa olevansa vaikka rehellinen omille ja mahdollisesti toisten tarpeille, tai voi olla rehellinen tarpeita kokevien ulkopuolisille tekijöille.
Totuus on perimmältään sellainen, jonka puitteissa asioita on hyvä viedä. On kuitenkin kahdenlaisia totuuksia. Totuuksia, joita tarvitsevat kokevat, ja totuuksia, jotka ovat kokijasta riippumatta voimassa.
On siis subjektiivisia totuuksia (T_S) ja objektiivisempia totuuksia (T_O). T_O:n kuuluvat ovat niitä totuuksia, joissa on enemmän pysyvyyttä. T_S on puolestaan totuuslaji, jossa suoranaista yhtenäisyyttä on vaikeampi saada aikaan.
Jokainen voi jakaa joukon T_O. Se käy päättelyjen yhtenäiseksi pohjaksi. Kyseessä on vaikka ne paljon puhutut luonnonlait ja muut reunaehdot, joita ei voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisi. Kyseessä taitaa olla monelle "The Totuus".
Voi olla, että T_S tyyppiset asiat ovat lopulta (finaaliin tarkentuessa) myös yhteisesti jaettuja. Viime kädessä on niin, että T_S on se joukko asioita, joiden arvellaan täyttävän omat sisäiset tarpeet mahdollisimman hyvin.
T_S:n ongelma on kuitenkin tulkinnallisuudessa ja arvailussa. Voi olla, ettei T_S tuota sitä maksimaalista tulosta, jota totuuksien kantaja ajattelee mahdolliseksi.
Tarpeita kantavan tulisi olla pyrkimyksissään sidottu tarpeidensa totuuksiin (T_T). Toisaalta voisi puhua elämänjatkumoon liittyvistä totuuksista (T_J), jotka ovat tarpeita kokevaan rakentunut, ja joita tarpeita kokeva kokee tarpeekseen palvella, jolloin toteutuu olion säilyminen yksilönä ja yksilöitä luovana yksilönä, siis elämänosana.
Eliön (yksilö=Y) voi sanoa myös olevan sidottu oman rakenteensa totuuksiin (T_R), ja tuo rakenne määrää tosiaan tarvetotuudet, joka on samalla pohja eliön jatkuvuustotuuksille. Ketjukaaviona: T_R => T_T => T_J. Käytännössä nuo totuudet muodostavat saman joukon, eli totuuksien nimi voisi olla yksilön totuudet (T_Y).
Merkitään nyt selvyyden vuoksi yksilöön liittyvät subjektiivisesti kokemat ja hahmottamat totuudet (odotukset) symbolilla T_Y_S ja yksilön rakenteisiin, tarpeisiin ja jatkuvuuteen pohjautuvat totuudet symbolilla T_Y_F (final).
Noiden kahden totuuksien (T_O, T_Y) lisäksi yksilö joutuu lisäksi ottamaan huomioon muiden yksilöiden vastaavat totuudet (T_M_S, T_M_F), ja vaihtelevassa määrin koko luomakuntaa koskevien eliöiden totuudet.
Käytännössä ihmiset sopivat myös keskinäissääntöjä ja jotain edistäviä reunaehtoja keskinäiseen elämään. Voi olla jopa hyvin tarkkaan säädeltyjä lakeja tai vankan vahvoja normeja. Nämä ovat yhteisiä sopimuksenvaraisia totuuksia (T_J_S).
Joukon T_J_S totuudet ovat luonteeltaan ideaalisena sellaisia, joiden ajatellaan palvelevan sopimuksenalaista väkeä (V_T_J_S) mahdollisimman hyvin kunkin jäsenen päättelyvinkkelistä. T_J_S perustuu ideaalisena sille pohjalle, jonka jokainen joukon V_T_J_S jäsen mielessään jakaa.
Todellisuudessa joukko harvoin pääsee yksimielisyyteen jostain täysin yhtenäisistä reunaehdoista. Ristiriitaiset odotukset ovat useammin vallitseva tila, ja syitä tähän on paljon.
Todellisuudessa jos yksilöillä on omat selkeät tarpeisiin pohjautuvat totuudet T_Y_F, niin isompaa joukkoa koskien on mahdollista ajatella tuohon vankkuuteen perustuen yhtenäiset totuudet, joita jokainen jakaa (T_J_F). Käytännössä joukon itsensä määrittämät ja luodut reunaehdot poikkeavat aina joukon yhtenäisistä totuuksista. Eli T_J_S <> T_J_F. Sama yksilötasolla: T_Y_S <> T_Y_F.
Totuuksien takaa löytyy yo:n perusteella erilaisia napoja. On yksilöitä, joukkoja ja noihin nähden muuta ympäristöä. Varminta on vain ympäristöön liittyvät lainalaisuudet tai totuudet T_O. Silti T_O on jotain, joka on ympäristöä varten, ja satavarmasti eliöistä riippumatta. T_O:n olemassaolosta ei siten tarvitse huolehtia suuresti.
Oleennaista yksilön kannalta on se, miten hänen todellisimmat reunaehdot tulevat täytetyiksi. Siltä suunnalta löytyy paras tasapainotila. Tarkoittaa käytännössä sitä, että T_Y_S lähestyy T_Y_F:ää, ja toisaalta yhteisön joukon totuudet tekevät samaa, eli T_J_S lähestyy T_J_F:ää. Samalla tulee tietysti huolehtia T_O:sta. Ristiriitaa ja painetta ilmenee usein, joten motiivitausta on varmasti kohdallaan.
Yksilö voi pyrkiä rehellisyyteen kaikkia napoja ajatellen. Rehellisyys on siten laajempi käsite kuin tavallisesti ajatellaan.
Itse ajattelen suurimmaksi ongelmaksi T_J_S:n ja T_J_F:n välistä kuilua. Yhteisjärjestelyt rutataan käytännössä melko surutta kaikkien noudatettaviksi. Näin yksilö hukkaa viimeisellä yheyden itseensäkin, eli T_Y_S:n ja T_Y_F:n välinen ero kasvaa.
Mitä suurempi määrä on yhteistotuuksien alaisia, sen suurempi ruttaus täytyy rakentaa, sillä yksilöiden itselleen ajattelema odotusten avaruus laajempi. Siltä pohjalta yhtenäisyys kuitenkin rakennetaan parhaimmillaan, ja kun se rakennuspohja on jatkuvasti jokaisella tarkentuva!
Itsetuntemus korostuu. Se, että T_Y_S olisi käytännössä hyvin lähellä T_Y_F:ää. Kun siltä pohjalta rakennettaisiin T_J_S, olisi yhtenäiset järjestelyt taatusti juurettuneet paremmin yksilöiden palveluun, eli mahdollisimman lähelle T_J_F:ää.
Käytännössä T_J_F on sillä tavoin hankala, että siihen liittyvät vankasti juurettuneita totuuksia on vaikea luoda. Ratkaisuna on se, että T_J_F:ään liittyvien jäsenten määrä on kohtuullisen pieni.
Jos on isompi T_J_F tarvitaan käytännässä välttämättömyyden pakosta, niin olisi hyvä olla myös selkeää kunnioitusta pienemmille kokonaisuuksille. Ja olipa kyseessä pienempi tai suurempi kokonaisuus, niin sen on oltava yhdenmukainen sitä "joukkoa" kohtaan, jossa on jopa vain se yksi yksilö. Ja tietysti toiseen suuntaan samalla.
Käytännössä pienryhmien olemassaolo korostuu. Pienryhmät ovat niitä, joihin on lähin suhde. Niiden kanssa eletään, vähän kuin itsensä kanssa. Ja elämän suuntautuminen pienemmän ryhmän mukaan antaa samalla suuntaviivoja myös suuremman kokonaisuuden järjestymiselle.
Huomioitavia totuuksia on siten: T_O, T_Y_S, T_J_S, T_R_S. T_R_S on ryhmän ajattelmat tai ilmaisemat totuudet, ja tämä ryhmä on lähiryhmä, millaisena kokoonpanona se milloinkin aktivoituu. Mielestäni T_R_S on avainasemassa, eli sitä tekisi mieli korostaa.
Maailma on valmis silloin ja vain silloin kun vallitsee seuraava tilanne: T_Y_S = T_Y_F, T_R_S = T_R_F, T_J_S = T_J_F.
Yksilön ja sitä suuremman joukon välittäjänä toimii lähiryhmä, jolloin yksilön ja koko elämänjoukon sovittautuminen on mahdollista tosiinsa. Tarkoittaa toki myös eri vaiheissa olevien lähiryhmien välistä sovittautumista.
Käytännössä jonkin verran on pyrittävä luomaan sopivia yhteyksiä vähän kaikenlaisesti koostuviin kokonaisuuksiin, joita muodostuu eri ajanjaksoina. Yksilöitä ajatellen tärkeitä ovat tosiaan ne lähiryhmät, ja myös muut yksittäiset ryhmän jäsenet, vertaiset, jne.
Tarkoituksenani oli korostaa linkkautumista, eli eri kokonaisuuksien välisiä yhteyksiä. Ilman sopivia yhteyksiä ei synny mitään tolkullista.
Suhde voimakkaimpaan on tärkeää olla kunnossa. Hyvä tavoite toki. Iso joukko ja sen järjestelyt tulee olla kunnossa. Silti käytännössä tavoite saavutetaan alemman tason järjestelyt kuntoon laittamalla.
Järjestelyissä on oltava selkeä läheisyysperiaate. Jos ydinosat eivät tule huomioiduksi, on kaikki tuosta poikkeavasti rakennettu sutta, josta on enemmän haittaa.
Tulee mieleen vaikka Rooma, Neuvostoliitto, EU, ... WU. Hyviä tavoitteita jonkun mielestä, mutta miksi aina noin kauaksi hyppääminen? No, ahneus on ehkä jokin välttämättömyys (varmistuspyrkimys), sillä sen tarkoitus on paikata turvallisuusaukko.
Jos selkeitä ja varmasti toteutuvia rimanpudotuksia, eli epäonnistumisia tavoitteiden suuruuden takia on pakko toteuttaa jatkuvasti, niin kai tuon selkeän epäonnistumistoiminnan tarjoama lisäaika tulisi sitten käyttää siihen pohjatyöhön, joka rakentaa oikeasti vankempaa pysyvyyttä.
Ihmiset rakentavat näkemyksiään eri tavoin. Mikä on selkeästi erilaisin tapa lähteä rakentamaan näkemystä? Mitä erilaisesta asioiden yhdistelystä voi päätellä? Onko olemassa jotain perusteellisen erilaista lähtökohtaa?
Entä jos logiikka on jo eräs erottava tekijä? Siis se, joka on suoraan rakentelun ytimessä. Mitä logiikoita on olemassa? Siis asioiden yhdistelyperiaatteita.
Tuli mieleen aksiomaattisesta tms rakennelmasta lähtevä päättely. Toinen on se päättely, joka pohjautuu jonkin arvioijan tarpeen mukaiselle yhdistelylle.
Päättelyt voisi nimetä vaikka näin: pelilautapäättely ja tarvepäättely. Ensimmäinen päättelyn laji perustuu tiettyihin perustotuuksiin joiden yli ei ko järjestelmän puitteissa voi mennä.
Esim sakki-peli muodostaa erään suljetun järjestelmän osineen ja osiin liittyvine mahdollisuuksineen. Sakki-pelin osien mahdollisuudet on sopimuksellisesti luotu.
Sakki-pelin osasia voi kuitenkin käyttää myös tarpeiden näkökulmasta. Nappuloilla (ja pelilaudalla) voi leikkiä mitä vain mieleen tulee.
Toisaalta sakki-pelillä leikkiminen on mahdollista myös sovittujen sääntöjen puitteissa, eli voi pelata sääntöjen puitteissa, mutta niiden tarpeiden pohjalta, jotka sattuu olevan akuutimpia juuri sillä hetkellä.
Edellä esimerkit sääntöpelistä, tarvepelistä tai noiden erilaisesta miksauksesta. Näin voi ajatella myös elämästä yleensä. On paljon sääntöjä tai reunaehtoja, siis puitteita, joiden rajoissa asioita ajatellaan olevan hyvä viedä. Toisaalta puitteita asettaa toimijan omat tarpeet.
On siten kahdenlaisia päättelyn varteenotettavuuksia. Joku voi puhua totuuksista, rehellisyyksistä tai suuntautumisesta. Voi siten sanoa olevansa vaikka rehellinen omille ja mahdollisesti toisten tarpeille, tai voi olla rehellinen tarpeita kokevien ulkopuolisille tekijöille.
Totuus on perimmältään sellainen, jonka puitteissa asioita on hyvä viedä. On kuitenkin kahdenlaisia totuuksia. Totuuksia, joita tarvitsevat kokevat, ja totuuksia, jotka ovat kokijasta riippumatta voimassa.
On siis subjektiivisia totuuksia (T_S) ja objektiivisempia totuuksia (T_O). T_O:n kuuluvat ovat niitä totuuksia, joissa on enemmän pysyvyyttä. T_S on puolestaan totuuslaji, jossa suoranaista yhtenäisyyttä on vaikeampi saada aikaan.
Jokainen voi jakaa joukon T_O. Se käy päättelyjen yhtenäiseksi pohjaksi. Kyseessä on vaikka ne paljon puhutut luonnonlait ja muut reunaehdot, joita ei voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisi. Kyseessä taitaa olla monelle "The Totuus".
Voi olla, että T_S tyyppiset asiat ovat lopulta (finaaliin tarkentuessa) myös yhteisesti jaettuja. Viime kädessä on niin, että T_S on se joukko asioita, joiden arvellaan täyttävän omat sisäiset tarpeet mahdollisimman hyvin.
T_S:n ongelma on kuitenkin tulkinnallisuudessa ja arvailussa. Voi olla, ettei T_S tuota sitä maksimaalista tulosta, jota totuuksien kantaja ajattelee mahdolliseksi.
Tarpeita kantavan tulisi olla pyrkimyksissään sidottu tarpeidensa totuuksiin (T_T). Toisaalta voisi puhua elämänjatkumoon liittyvistä totuuksista (T_J), jotka ovat tarpeita kokevaan rakentunut, ja joita tarpeita kokeva kokee tarpeekseen palvella, jolloin toteutuu olion säilyminen yksilönä ja yksilöitä luovana yksilönä, siis elämänosana.
Eliön (yksilö=Y) voi sanoa myös olevan sidottu oman rakenteensa totuuksiin (T_R), ja tuo rakenne määrää tosiaan tarvetotuudet, joka on samalla pohja eliön jatkuvuustotuuksille. Ketjukaaviona: T_R => T_T => T_J. Käytännössä nuo totuudet muodostavat saman joukon, eli totuuksien nimi voisi olla yksilön totuudet (T_Y).
Merkitään nyt selvyyden vuoksi yksilöön liittyvät subjektiivisesti kokemat ja hahmottamat totuudet (odotukset) symbolilla T_Y_S ja yksilön rakenteisiin, tarpeisiin ja jatkuvuuteen pohjautuvat totuudet symbolilla T_Y_F (final).
Noiden kahden totuuksien (T_O, T_Y) lisäksi yksilö joutuu lisäksi ottamaan huomioon muiden yksilöiden vastaavat totuudet (T_M_S, T_M_F), ja vaihtelevassa määrin koko luomakuntaa koskevien eliöiden totuudet.
Käytännössä ihmiset sopivat myös keskinäissääntöjä ja jotain edistäviä reunaehtoja keskinäiseen elämään. Voi olla jopa hyvin tarkkaan säädeltyjä lakeja tai vankan vahvoja normeja. Nämä ovat yhteisiä sopimuksenvaraisia totuuksia (T_J_S).
Joukon T_J_S totuudet ovat luonteeltaan ideaalisena sellaisia, joiden ajatellaan palvelevan sopimuksenalaista väkeä (V_T_J_S) mahdollisimman hyvin kunkin jäsenen päättelyvinkkelistä. T_J_S perustuu ideaalisena sille pohjalle, jonka jokainen joukon V_T_J_S jäsen mielessään jakaa.
Todellisuudessa joukko harvoin pääsee yksimielisyyteen jostain täysin yhtenäisistä reunaehdoista. Ristiriitaiset odotukset ovat useammin vallitseva tila, ja syitä tähän on paljon.
Todellisuudessa jos yksilöillä on omat selkeät tarpeisiin pohjautuvat totuudet T_Y_F, niin isompaa joukkoa koskien on mahdollista ajatella tuohon vankkuuteen perustuen yhtenäiset totuudet, joita jokainen jakaa (T_J_F). Käytännössä joukon itsensä määrittämät ja luodut reunaehdot poikkeavat aina joukon yhtenäisistä totuuksista. Eli T_J_S <> T_J_F. Sama yksilötasolla: T_Y_S <> T_Y_F.
Totuuksien takaa löytyy yo:n perusteella erilaisia napoja. On yksilöitä, joukkoja ja noihin nähden muuta ympäristöä. Varminta on vain ympäristöön liittyvät lainalaisuudet tai totuudet T_O. Silti T_O on jotain, joka on ympäristöä varten, ja satavarmasti eliöistä riippumatta. T_O:n olemassaolosta ei siten tarvitse huolehtia suuresti.
Oleennaista yksilön kannalta on se, miten hänen todellisimmat reunaehdot tulevat täytetyiksi. Siltä suunnalta löytyy paras tasapainotila. Tarkoittaa käytännössä sitä, että T_Y_S lähestyy T_Y_F:ää, ja toisaalta yhteisön joukon totuudet tekevät samaa, eli T_J_S lähestyy T_J_F:ää. Samalla tulee tietysti huolehtia T_O:sta. Ristiriitaa ja painetta ilmenee usein, joten motiivitausta on varmasti kohdallaan.
Yksilö voi pyrkiä rehellisyyteen kaikkia napoja ajatellen. Rehellisyys on siten laajempi käsite kuin tavallisesti ajatellaan.
Itse ajattelen suurimmaksi ongelmaksi T_J_S:n ja T_J_F:n välistä kuilua. Yhteisjärjestelyt rutataan käytännössä melko surutta kaikkien noudatettaviksi. Näin yksilö hukkaa viimeisellä yheyden itseensäkin, eli T_Y_S:n ja T_Y_F:n välinen ero kasvaa.
Mitä suurempi määrä on yhteistotuuksien alaisia, sen suurempi ruttaus täytyy rakentaa, sillä yksilöiden itselleen ajattelema odotusten avaruus laajempi. Siltä pohjalta yhtenäisyys kuitenkin rakennetaan parhaimmillaan, ja kun se rakennuspohja on jatkuvasti jokaisella tarkentuva!
Itsetuntemus korostuu. Se, että T_Y_S olisi käytännössä hyvin lähellä T_Y_F:ää. Kun siltä pohjalta rakennettaisiin T_J_S, olisi yhtenäiset järjestelyt taatusti juurettuneet paremmin yksilöiden palveluun, eli mahdollisimman lähelle T_J_F:ää.
Käytännössä T_J_F on sillä tavoin hankala, että siihen liittyvät vankasti juurettuneita totuuksia on vaikea luoda. Ratkaisuna on se, että T_J_F:ään liittyvien jäsenten määrä on kohtuullisen pieni.
Jos on isompi T_J_F tarvitaan käytännässä välttämättömyyden pakosta, niin olisi hyvä olla myös selkeää kunnioitusta pienemmille kokonaisuuksille. Ja olipa kyseessä pienempi tai suurempi kokonaisuus, niin sen on oltava yhdenmukainen sitä "joukkoa" kohtaan, jossa on jopa vain se yksi yksilö. Ja tietysti toiseen suuntaan samalla.
Käytännössä pienryhmien olemassaolo korostuu. Pienryhmät ovat niitä, joihin on lähin suhde. Niiden kanssa eletään, vähän kuin itsensä kanssa. Ja elämän suuntautuminen pienemmän ryhmän mukaan antaa samalla suuntaviivoja myös suuremman kokonaisuuden järjestymiselle.
Huomioitavia totuuksia on siten: T_O, T_Y_S, T_J_S, T_R_S. T_R_S on ryhmän ajattelmat tai ilmaisemat totuudet, ja tämä ryhmä on lähiryhmä, millaisena kokoonpanona se milloinkin aktivoituu. Mielestäni T_R_S on avainasemassa, eli sitä tekisi mieli korostaa.
Maailma on valmis silloin ja vain silloin kun vallitsee seuraava tilanne: T_Y_S = T_Y_F, T_R_S = T_R_F, T_J_S = T_J_F.
Yksilön ja sitä suuremman joukon välittäjänä toimii lähiryhmä, jolloin yksilön ja koko elämänjoukon sovittautuminen on mahdollista tosiinsa. Tarkoittaa toki myös eri vaiheissa olevien lähiryhmien välistä sovittautumista.
Käytännössä jonkin verran on pyrittävä luomaan sopivia yhteyksiä vähän kaikenlaisesti koostuviin kokonaisuuksiin, joita muodostuu eri ajanjaksoina. Yksilöitä ajatellen tärkeitä ovat tosiaan ne lähiryhmät, ja myös muut yksittäiset ryhmän jäsenet, vertaiset, jne.
Tarkoituksenani oli korostaa linkkautumista, eli eri kokonaisuuksien välisiä yhteyksiä. Ilman sopivia yhteyksiä ei synny mitään tolkullista.
Suhde voimakkaimpaan on tärkeää olla kunnossa. Hyvä tavoite toki. Iso joukko ja sen järjestelyt tulee olla kunnossa. Silti käytännössä tavoite saavutetaan alemman tason järjestelyt kuntoon laittamalla.
Järjestelyissä on oltava selkeä läheisyysperiaate. Jos ydinosat eivät tule huomioiduksi, on kaikki tuosta poikkeavasti rakennettu sutta, josta on enemmän haittaa.
Tulee mieleen vaikka Rooma, Neuvostoliitto, EU, ... WU. Hyviä tavoitteita jonkun mielestä, mutta miksi aina noin kauaksi hyppääminen? No, ahneus on ehkä jokin välttämättömyys (varmistuspyrkimys), sillä sen tarkoitus on paikata turvallisuusaukko.
Jos selkeitä ja varmasti toteutuvia rimanpudotuksia, eli epäonnistumisia tavoitteiden suuruuden takia on pakko toteuttaa jatkuvasti, niin kai tuon selkeän epäonnistumistoiminnan tarjoama lisäaika tulisi sitten käyttää siihen pohjatyöhön, joka rakentaa oikeasti vankempaa pysyvyyttä.
lauantai 22. marraskuuta 2014
Naisten ja miesten keskinäinen asema
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/11/21/saalipillua-laakkeeksi-nuorten-miesten-syrjaytymiseen
”Seksi tai seksin puute on keskeinen nuorta meistä eteenpäin ajava voima. Jos seksistä jää paitsi, mieli alkaa täyttyä liian helposti pakkomielteillä oman surkeutensa laajentamisesta koko ympäröivään yhteiskuntaan”, Aamulehden kolumnisti Markus Määttänen analysoi kirjoituksessaan 24.7.2011.
Ajatus vaikuttaa tolkulliselta. Sama itsensä yleistäminen toistuu muissakin yhteyksissä.
Vaikka jutusta tehdään leffaa, eli mielikuvituksellista käsittelyä, niin ajatus on oikeasti nostettu tapetille, eli ajateltavaksi. Vaikea on uskoa siihen, että asia voisi olla noin helposti ratkaistavissa, vaikka omalla surkeudella olisi syynsä erilaisiin ikävyyksiin, ja ratkaisukeinona olisi se säälipillu.
Naisen biologinen pakote tms ei salli miten vastuutonta sukupuolikäyttäytymistä tahansa. Miehellä asia voi olla vähän toisin. Näin siitä riippumatta, että on olemassa ehkäisy.
Nainen kantaa päävastuun lisääntymiseen liittyvästä valinnasta. Nainen siis päättää eniten seksistä. Ei ole tasa-arvoista, eikä tarvitse ollakkaan.
Tasa-arvon idean täytyy kuitenkin toteutua jos nainen jää heikommalle jossain toisessa asiassa, ja miehen täytyy joustaa. Ehkä kaikki tasa-arvo ei ole niin paljoa biologisesti perusteltua kuin mitä feministit haluaisivat.
Tasa-arvo on hyvä, mutta jos jollekin asialle ei ole biologista pohjaa, niin asian ratkaisussa on ehkä käytettävä järkeä. Järjestelyt vastoin luontoa voi aiheuttaa haittaa hyödyn sijaan.
Ei kannata jättää aivoja täysin narikkaan tässäkään teemassa. Vaikea tosin sanoa täsmällisemmin, että miten asioita tulisi järjestellä.
”Seksi tai seksin puute on keskeinen nuorta meistä eteenpäin ajava voima. Jos seksistä jää paitsi, mieli alkaa täyttyä liian helposti pakkomielteillä oman surkeutensa laajentamisesta koko ympäröivään yhteiskuntaan”, Aamulehden kolumnisti Markus Määttänen analysoi kirjoituksessaan 24.7.2011.
Ajatus vaikuttaa tolkulliselta. Sama itsensä yleistäminen toistuu muissakin yhteyksissä.
Vaikka jutusta tehdään leffaa, eli mielikuvituksellista käsittelyä, niin ajatus on oikeasti nostettu tapetille, eli ajateltavaksi. Vaikea on uskoa siihen, että asia voisi olla noin helposti ratkaistavissa, vaikka omalla surkeudella olisi syynsä erilaisiin ikävyyksiin, ja ratkaisukeinona olisi se säälipillu.
Naisen biologinen pakote tms ei salli miten vastuutonta sukupuolikäyttäytymistä tahansa. Miehellä asia voi olla vähän toisin. Näin siitä riippumatta, että on olemassa ehkäisy.
Nainen kantaa päävastuun lisääntymiseen liittyvästä valinnasta. Nainen siis päättää eniten seksistä. Ei ole tasa-arvoista, eikä tarvitse ollakkaan.
Tasa-arvon idean täytyy kuitenkin toteutua jos nainen jää heikommalle jossain toisessa asiassa, ja miehen täytyy joustaa. Ehkä kaikki tasa-arvo ei ole niin paljoa biologisesti perusteltua kuin mitä feministit haluaisivat.
Tasa-arvo on hyvä, mutta jos jollekin asialle ei ole biologista pohjaa, niin asian ratkaisussa on ehkä käytettävä järkeä. Järjestelyt vastoin luontoa voi aiheuttaa haittaa hyödyn sijaan.
Ei kannata jättää aivoja täysin narikkaan tässäkään teemassa. Vaikea tosin sanoa täsmällisemmin, että miten asioita tulisi järjestellä.
Aivot kuntoon kieltä teroittamalla
Kirjoituksissani alkaa esiintyä yhä enemmän selkeämpää analyysiä. Analyysien taso voi olla mitä vain, ja käytetyt rakennelmat myös aika itsetekoisia. Silti, avartavaa ja kivaa ainakin itseä ajatellen.
Jonkin verran selkeät analyysit vaativat aivojumppaa. Vähän kuin koodaisi aukotonta järjestelmää, ja tosiaan osasilla (käsitteet), joiden ei ole tarkoitus ollakkaan täysin aukottomia. Joten pientä haastetta.
Toisekseen tietokoneohjelmoinnissa koodin voi testata kääntäjällä ja toimivuudesta saa tietoa ajamalla ohjelmaa. Kun kirjoittaa rakennelmat tavallisella kielellä, niin vaikka yrittäisi selkeästi panostaen aukottomuuteen, niin vaikeampaa. Johtuu tosiaan siitä, ettei omia tekstejä voi testata tehokkaasti. Toisaalta teemat on laajemmin elämään liittyviä, eli ei niin rajattuja.
Vapaalla äidinkielellä kirjoittaessa toteutuu kuitenkin jokin loogistuminen. Oppii näkemään yhä paremmin yhteyksiä asioiden välillä. Kieleen ja asioihin saa parempaa otetta.
Esim matematiikka on tavalliseen kieleen nähden melko yksiselitteistä. Matematiikkaa on varmaan laajasti ottaen vaikea saada hyvään hallintaan, mutta luonnollisen kielen käsitejärjestelmissä samanlainen aukottomuus on utopiaa.
Äidinkieli virittää systeemin, joka on helpommin monimuotoisempi. Jotenkin sitä alkaa nykyään ajattelemaan, että mitäpä jos tavallinen kieli onkin sittenkin enemmän kehittävää kuin se matematiikkaan kuuluva kuvauskieli.
Tavallisen kielen käsitteet luovat mitä erilaisimpia suhteita toisiin ympärillä oleviin käsitteisiin. Suhteiden määrä suorastaan räjähtää. Lisäksi kielen käsitteet ovat melko liikkuvaa ainesta.
Perusmatematiikka tuntuu siis jotenkin palikalta, vaikka haasteiselta pitemmälle tavoiteltaessa. Jos perusmatematiikan avulla tulisi rakentaa todellisuudesta kattavia kuvauksia, niin silloin rakennelmat olisi tietysti aikasen mittavia.
Tavallisen kielen keskeneräisyys pitää sisällään sen edun, että kunkin käsitteen tulee olla kohtuu-johdonmukainen vain suhteessa siihen käsiteavaruuteen, joka on ko kielessä. Tavallinen kieli on usein tuota riittävästi, ja vaikka sitä epätäydelllistä kieltä käytettäisiin lisää oikoen.
Tavallisen kielen keskeneräisyys on karkeudesta johtuvaa. Karkeus ei ole ihmisaivoille ongelma. Vaikka kielen osaset eli käsitteet eivät muodostaisi ristiriidatonta kokonaisuutta koskaan, ei ongelmia ole, ellei erikoisvaateita tarkkuudelle.
Nykyään saatan ajatella jopa niin, että tavallinen intuitiivinen kieli on jotain, mistä ei saisi liiaksi poiketa. Vain intuitiivinen kieli tulisi olla se, jolla on selkeä painoarvo. Matematiikka ja muu yksioikoisuus voivat olla ongelmallisia, ja saada aikaan epäsuotuisaa aivojen organisoitumista. Siis jos liiallisessa määrin painottunut.
Matematiikan sanotaan terästävän ajattelua. Ehkä, mutta rinnalla tulee olla ehdottomasti se luonnollinen kieli, ja vahvimmin painottuneena.
Kielten tärkeyttä voi minusta perustella hyvin silläkin, että kielten hallinta on oikeasti vahvasti sidottu aivojen rakenteeseen. Harjoittamalla luonnollista kieltä, matematiikkaa, jne, muovaamme suoraan aivojamme.
Jonkin verran selkeät analyysit vaativat aivojumppaa. Vähän kuin koodaisi aukotonta järjestelmää, ja tosiaan osasilla (käsitteet), joiden ei ole tarkoitus ollakkaan täysin aukottomia. Joten pientä haastetta.
Toisekseen tietokoneohjelmoinnissa koodin voi testata kääntäjällä ja toimivuudesta saa tietoa ajamalla ohjelmaa. Kun kirjoittaa rakennelmat tavallisella kielellä, niin vaikka yrittäisi selkeästi panostaen aukottomuuteen, niin vaikeampaa. Johtuu tosiaan siitä, ettei omia tekstejä voi testata tehokkaasti. Toisaalta teemat on laajemmin elämään liittyviä, eli ei niin rajattuja.
Vapaalla äidinkielellä kirjoittaessa toteutuu kuitenkin jokin loogistuminen. Oppii näkemään yhä paremmin yhteyksiä asioiden välillä. Kieleen ja asioihin saa parempaa otetta.
Esim matematiikka on tavalliseen kieleen nähden melko yksiselitteistä. Matematiikkaa on varmaan laajasti ottaen vaikea saada hyvään hallintaan, mutta luonnollisen kielen käsitejärjestelmissä samanlainen aukottomuus on utopiaa.
Äidinkieli virittää systeemin, joka on helpommin monimuotoisempi. Jotenkin sitä alkaa nykyään ajattelemaan, että mitäpä jos tavallinen kieli onkin sittenkin enemmän kehittävää kuin se matematiikkaan kuuluva kuvauskieli.
Tavallisen kielen käsitteet luovat mitä erilaisimpia suhteita toisiin ympärillä oleviin käsitteisiin. Suhteiden määrä suorastaan räjähtää. Lisäksi kielen käsitteet ovat melko liikkuvaa ainesta.
Perusmatematiikka tuntuu siis jotenkin palikalta, vaikka haasteiselta pitemmälle tavoiteltaessa. Jos perusmatematiikan avulla tulisi rakentaa todellisuudesta kattavia kuvauksia, niin silloin rakennelmat olisi tietysti aikasen mittavia.
Tavallisen kielen keskeneräisyys pitää sisällään sen edun, että kunkin käsitteen tulee olla kohtuu-johdonmukainen vain suhteessa siihen käsiteavaruuteen, joka on ko kielessä. Tavallinen kieli on usein tuota riittävästi, ja vaikka sitä epätäydelllistä kieltä käytettäisiin lisää oikoen.
Tavallisen kielen keskeneräisyys on karkeudesta johtuvaa. Karkeus ei ole ihmisaivoille ongelma. Vaikka kielen osaset eli käsitteet eivät muodostaisi ristiriidatonta kokonaisuutta koskaan, ei ongelmia ole, ellei erikoisvaateita tarkkuudelle.
Nykyään saatan ajatella jopa niin, että tavallinen intuitiivinen kieli on jotain, mistä ei saisi liiaksi poiketa. Vain intuitiivinen kieli tulisi olla se, jolla on selkeä painoarvo. Matematiikka ja muu yksioikoisuus voivat olla ongelmallisia, ja saada aikaan epäsuotuisaa aivojen organisoitumista. Siis jos liiallisessa määrin painottunut.
Matematiikan sanotaan terästävän ajattelua. Ehkä, mutta rinnalla tulee olla ehdottomasti se luonnollinen kieli, ja vahvimmin painottuneena.
Kielten tärkeyttä voi minusta perustella hyvin silläkin, että kielten hallinta on oikeasti vahvasti sidottu aivojen rakenteeseen. Harjoittamalla luonnollista kieltä, matematiikkaa, jne, muovaamme suoraan aivojamme.
Linjamuutos kirjoitusten julkaisuun
Taidan lopetella Usariin kirjoittelun. Samoin Facebookkiin. Ei saa osallistumista aikaan. Siis kommentointiosallistumista. Toki lukemisen kohteena oleminen saa aikaan jonkin vaikutelman yhteydestä.
Ainakin selkeästi tarvitsee säätää sitä, missä jatkossa julkaisee juttujaan. Sellainen tuntuma, että jää outo vaikutelma omasta osallistumisesta.
Suuri osa lukijoista varmaan ymmärtää yksilöllistä tilannettani jotenkin, mutta yleisempi ajatus osallistumisestani varmaan häiritsee. Häiriöttömyyttä tai kyseenalaisen oloisesta poikkeavaa on toki usein vaikea saavuttaa. Jossain menee kuitenkin rajat.
Ainakin selkeästi tarvitsee säätää sitä, missä jatkossa julkaisee juttujaan. Sellainen tuntuma, että jää outo vaikutelma omasta osallistumisesta.
Suuri osa lukijoista varmaan ymmärtää yksilöllistä tilannettani jotenkin, mutta yleisempi ajatus osallistumisestani varmaan häiritsee. Häiriöttömyyttä tai kyseenalaisen oloisesta poikkeavaa on toki usein vaikea saavuttaa. Jossain menee kuitenkin rajat.
Avoimen mielen merkitys kommunikaatiossa
Ihmisten halutaan viestivän ymmärrettävästi, ja niin, että linjoilla on muutenkin helppo ja vaivaton pysytellä, mikäli yhteydessä tarvitsee olla.
Vaatimus kirjallisessa ympäristössä on yleisesti ymmärrettävä kieli ja ilmaistun muoto. Reaalissa voi säveltää enemmän, sillä tarvittaessa perillemenoa voi toistaa, kertoa toisin sanoen, aina kun noita tarvitaan. Lisäksi viesti ei ole sidottu vain sanoihin.
Kirjallisessa ilmaisussa korostuu kieli kapeasti välittyvänä. Livenä juttelussa vaikuttavin asia muodostuu usein kielen ulkopuolisista tekijöistä. Toki kirjoittaen voi välittää muutakin kuin sanoja ja ajatuksia, mutta sanaton on tulkittava ja arvattava. Reaalimaailmassa sanattomassa yhteydessä eletään suoraan.
Yleistettynä vähimmäisvaatimus viestinnässä helppous ja sujuvuus. Mitä epämiellyttävämpää on viestinnän aihe ja muu viestintään liittyvä, sen enemmän sujuvuus ja helppous korostuvat. Miellyttävyys auttaa olemaan linjoilla epäsujuvankin viestinnän tapauksessa.
Oleellista on siis viestien helppous ja sujuvuus, sekä miellyttävyystekijät. Miellyttävää voi toki olla myös haasteellinen, ärsytykseen pyrkivä, jne, ja miellyttävyys syntyy vastaanottajalla itsellään. Jossain tapauksissa miellyttävyyteen voi toki viestijäkin vaikuttaa, samoin kuin viestien helppouteen.
Helppoutta vähentää uudet tai oudot asiat, ja uudet tai oudot esitystavat. Yhtenäisyys on oletuksena, etenkin jos välitettävä asia on jo muutenkin uusi tai outo, eikä tuplahaastetta ehkä haluta.
Joskus on ehkä hyvä välittää asioita uusilla sanoilla. Niissä ei ole vanhan kontekstin painolastia. Uuden asian tapauksessa parempaa voi olla se, että uusi sana antaa lähinnä jotain ajattelusuunnan vihjettä, ja erityisesti on puhtaamman pöydän osanen.
Moni ajattelee sivistyssanoja jne viestinnän vaikeutuksena. Tulkinta on pintapuolisen päätelmän tulos, sillä uudet sanat voivat auttaa välitettävän asian ymmärtämistä. Luulisin näin.
Epämiellyttävyys puolestaan on mahdollisesti suuri ongelma. Viestin muoto voi viitata väärään viiteryhmään, ja väärän viiteryhmän polkuja ei välttämättä haluta käydä, vaan viesti voi saada automaattiblokkauksen, eli sisältö ei tule edes harkintaan muun ikävän piirteen takia.
Toinen epämiellyttävyys on se, että viestijään pyritään automaattisesti samaistumaan. Jos viestijällä vaikuttaa olevan jokin sellainen tila, jonka kanssa vastaanottaja ei ole sinut, niin samaistuminen vaikeutuu, eikä viestijästä voi ottaa tukea, vaan päinvastoin.
Tyypillisesti vaikeasti samaistuttava on henkilö, jonka tunnetilan kokee epäoikeudenmukaiseksi. Jos viestinnältä odottaa vaikka seesteisyyttä, eikä osaa tai näe kohtuulliseksi itse poiketa tältä tasolta, niin poikkeamaa ei ehkä voi tehdä helposti toisenkaan kohdalla.
Luulisin kokemukseni perusteella, että kokonaisuutena viestintä onnistuu parhaiten avarilta ihmisiltä. Mitä helpommin saa epämiellyttäviä vaikutelmia muiden viestinnästä, sitä heikompi on vastaanottokykyisyys.
Hassua, että sujava kommunikaatio vaatii eniten avaraa ja avointa mieltä. Jotain vapaata tilaa niin, että voi liittyä paremmin eri yhteyksiin.
Usein korostetaan enemmän muotoseikkoja. Muotoseikat on tietysti kohteena, jos avaraa vastaanottokykyä puuttuu, eli epämiellyttävyyden kokemus saa muotoseikoista helpon syyn, vaikka muotoilu olisi jopa tavallista parempaa.
Vaatimus kirjallisessa ympäristössä on yleisesti ymmärrettävä kieli ja ilmaistun muoto. Reaalissa voi säveltää enemmän, sillä tarvittaessa perillemenoa voi toistaa, kertoa toisin sanoen, aina kun noita tarvitaan. Lisäksi viesti ei ole sidottu vain sanoihin.
Kirjallisessa ilmaisussa korostuu kieli kapeasti välittyvänä. Livenä juttelussa vaikuttavin asia muodostuu usein kielen ulkopuolisista tekijöistä. Toki kirjoittaen voi välittää muutakin kuin sanoja ja ajatuksia, mutta sanaton on tulkittava ja arvattava. Reaalimaailmassa sanattomassa yhteydessä eletään suoraan.
Yleistettynä vähimmäisvaatimus viestinnässä helppous ja sujuvuus. Mitä epämiellyttävämpää on viestinnän aihe ja muu viestintään liittyvä, sen enemmän sujuvuus ja helppous korostuvat. Miellyttävyys auttaa olemaan linjoilla epäsujuvankin viestinnän tapauksessa.
Oleellista on siis viestien helppous ja sujuvuus, sekä miellyttävyystekijät. Miellyttävää voi toki olla myös haasteellinen, ärsytykseen pyrkivä, jne, ja miellyttävyys syntyy vastaanottajalla itsellään. Jossain tapauksissa miellyttävyyteen voi toki viestijäkin vaikuttaa, samoin kuin viestien helppouteen.
Helppoutta vähentää uudet tai oudot asiat, ja uudet tai oudot esitystavat. Yhtenäisyys on oletuksena, etenkin jos välitettävä asia on jo muutenkin uusi tai outo, eikä tuplahaastetta ehkä haluta.
Joskus on ehkä hyvä välittää asioita uusilla sanoilla. Niissä ei ole vanhan kontekstin painolastia. Uuden asian tapauksessa parempaa voi olla se, että uusi sana antaa lähinnä jotain ajattelusuunnan vihjettä, ja erityisesti on puhtaamman pöydän osanen.
Moni ajattelee sivistyssanoja jne viestinnän vaikeutuksena. Tulkinta on pintapuolisen päätelmän tulos, sillä uudet sanat voivat auttaa välitettävän asian ymmärtämistä. Luulisin näin.
Epämiellyttävyys puolestaan on mahdollisesti suuri ongelma. Viestin muoto voi viitata väärään viiteryhmään, ja väärän viiteryhmän polkuja ei välttämättä haluta käydä, vaan viesti voi saada automaattiblokkauksen, eli sisältö ei tule edes harkintaan muun ikävän piirteen takia.
Toinen epämiellyttävyys on se, että viestijään pyritään automaattisesti samaistumaan. Jos viestijällä vaikuttaa olevan jokin sellainen tila, jonka kanssa vastaanottaja ei ole sinut, niin samaistuminen vaikeutuu, eikä viestijästä voi ottaa tukea, vaan päinvastoin.
Tyypillisesti vaikeasti samaistuttava on henkilö, jonka tunnetilan kokee epäoikeudenmukaiseksi. Jos viestinnältä odottaa vaikka seesteisyyttä, eikä osaa tai näe kohtuulliseksi itse poiketa tältä tasolta, niin poikkeamaa ei ehkä voi tehdä helposti toisenkaan kohdalla.
Luulisin kokemukseni perusteella, että kokonaisuutena viestintä onnistuu parhaiten avarilta ihmisiltä. Mitä helpommin saa epämiellyttäviä vaikutelmia muiden viestinnästä, sitä heikompi on vastaanottokykyisyys.
Hassua, että sujava kommunikaatio vaatii eniten avaraa ja avointa mieltä. Jotain vapaata tilaa niin, että voi liittyä paremmin eri yhteyksiin.
Usein korostetaan enemmän muotoseikkoja. Muotoseikat on tietysti kohteena, jos avaraa vastaanottokykyä puuttuu, eli epämiellyttävyyden kokemus saa muotoseikoista helpon syyn, vaikka muotoilu olisi jopa tavallista parempaa.
Viime yö ja unistani yleisemmin
Heräsin noin klo 8. Ehkä viisi tuntia unta. Aika syvää, vahvaa tms. En tiedä, johtuiko flunssan aiheuttamasta väsymyksestä vai mistä. Flunssa on joka tapauksessa selkeä. Olo on edelleen krapulainen.
Herätessä oli kuitenkin fiilis, että ihan ok on nousta. Heräilin yön aikana muutamaan kertaan. Tuntui nautinnolliselta vain levätä. Aivan kuin olisi tuntenut elimistön korjaavan tilan, mistä seurasi hyvä olo. Vähän kuin lepo rankan (ja ehkä tuskaisen) urheilusuorituksen jälkeen.
Mikä parasta. Selkounia tietysti. Ja toki aiheesta, joka eniten kiinnostaa! :)
Sanokoon kuka mitä vain, mutta selkounilla voi kompensoida uskomattoman hyvin niitä puutostiloja, joita on tavallisen elämän puolella. Ennen nukkumaan käyntiä jo uneksin tulevista selkounista. Niitä osasi siten odottaa.
Jos pitäisi sanoa, että yö vai päivä, niin eilisen perusteella voisi sanoa, että yö.
Ainiin. Nyt muistan vielä erään unen. Se oli tietynlainen painajainen. Kyseessä oli suru-uni. Oikeasti siihen ei muistaakseni liittynyt selkeitä mielikuvia, vaan enemmän pelkkä voimakas mielentila. Tunsin, miten se sai täydellisen otteen.
Suru-unia on ollut ajoittain. Yleensä ne liittyvät siihen, että teen tulkintaa ihmisten puheista unen aikana. Eroottiset unet saavat herätteen todennäköisesti ihan elimellisesti. Liittyy samaan ympäristöntilan muutokseen, joka säteilee uniin, tai uni ottaa niitä syötteitä käsiteltäväkseen.
Joskus olen nähnyt kauneusunia. Olen nähnyt niin kauniita vastakkaisen sukupuolen edustajia, että olen ollut haltioissani pitkälle seuraavaan päivään. Kauneusunet on joskus liittyneet luontoon.
Ehkä parasta on sellainen, jossa selkouni toteutuu niin vahvana, että on täysin sen vanki, ja voi toteuttaa asioita niin, ettei ole pelkoa mielikuvien haalistumisesta. Tietyllä tapaa on kuin valveilla.
Vahvasti vangitsevan selkounen tilanteessa sitova tekijä on voimakas tunnetila. Eräs voimakkain tällainen uni liittyi suruun. Surun täytyy olla aika vahva tunne verrattuna muihin tunteisiin. Uskallan epäillä.
Joskus ajattelin, ettei muuhun kuin suruun ole luottamista, koska on niin turhaa sen rinnalla. Taisi olla lähempänä isompaa sairastumisen aikaa.
Sitä ihmettelen unista yleensä, että miksi lapsena uni voikin olla niin vahvaa. En voinut luottaa heräämiseen edes voimakkaan herätyskellon tapauksessa.
Mielenterveysmessuilla oli eräs yleisöluento unista ja painajaisista. Pääsin kuuntelemaan luentoa ja aihe kiinnosti. Aikuiset tarvitsevat vähemmän unta. 3.5% miehistä ja 4.8% naisista näkee painajaisia erittäin usein.
Itse näin painajaisia paljon lapsena. Painajaiset olivat usein kauhua. En uskaltanut käydä nukkumaan, sillä sama painajainen saattoi jatkua aina kun heräämisen jälkeen nukahdin uudestaan.
Lapsuuden painajaiset taisivat kuulua idiopaattiseen ryhmään. PTSD on se toinen ryhmä, eli postraumaattisperäisyys.
PTSD-peräiset painajaiset voivat huonoimmillaan viedä syvälle. Sairauden puhkeamisen jälkeen painajaisia oli paljon, tosin eivät tainneet olla tuota tyyppiä, vaikka silloinen psykologi-terapeuttini epäili.
Painajaisia ei kuulemma voi hallita esim lääkkeillä. Tuo taisi koskea PTSD-peräisiä painajaisia, joiden syy on sidotumpi olotilaan kuin itse traumatapahtumiin. Näin sen itse mielessäni päättelisin.
PTSD-peräisiin painajaisiin on kuitenkin olemassa eräs keino, ja se on unien hallinta. Unia yritetään ohjata päiväsaikaan toisille urille, kertomalla mielelle vaihtoehtoista tarinaa.
Itse olen joskus vapautunut painajaisista ihan selko-ominaisuuden perusteella. Olen jonkin unen seikan takia havainnut, että painajaisessa ei toteudu arkirealiteetit, jolloin painajaista (tai miellyttävämpää selkounta) ei voi ottaa enää vakavasti.
Eräs mieleenpainuvin painajaisen heivaus oli kun kerran pakenin lapsuuden metsään menevälle tiellä. Seuraajani tulivat perässä autolla, vaikka itse kahlasin polvia myöten lumessa. No, tajusin, ettei mahdollista. Heräämiseen liittyi voimakas huojennus, mikä oli poikkeuksellista.
Lapsuuden unista muistan, että painajaisten aiheena oli mm se, että koin uhkaa sisarusteni taholta. Kerran minut pudotettiin mm jyrkänteeltä alas. Yöllinen kauhu jäi mieleen pitemmäksi aikaa myös päivätajuntaan.
Ehkä sisarukset olivat merkityksellisiä, kun vanhemmat menivät usein omissa päivän töissään. Illalla kertoman mukaan osasin vaatia aikaa itselleni. Kun äiti tiskasi, niin vaadin hänen syliinsä, ja sitä elämää sen jälkeen. Aamuisin nukuin taas puolille päiville. Luonnon suomaa viisautta varmaan.
Unista vielä eräs hassu. Lapsuuteni onnellisimmat jaksot vietin Helmi-mummon luona Kirjavalassa. Niistä jäi todella vahvoja muistoja, jotka sävyttivät paljon koko lapsuuttani.
Mummon luona pelkäsin kuitenkin Jeesus-taulua. Näin siitä paljon painajaisia etenkin vierailujaksojen alussa. Yöllä putoilin sängyltä moneen kertaan, ja mummo kävi nostamassa takaisin.
Samoin pelkäsin kuorsaavaa isääni siinä vaiheessa, kun nukuin vielä vanhempien sängyssä. Muistan joitain valvottuja yöhetkiä, jolloin en uskaltanut ummistaa silmiäni.
Kerran oli yöllinen kauhukohtaus. Heräsin paniikissa, ja pyysin soittamaan ambulanssia. Eelis-tuttu oli käymässä, ja hän kierteli jo numeroita, kunnes tulin siihen vaiheeseen, että alkoi helpottaa.
Unet on aina kiehtoneet, joskin eri tavoin. Viime aikoina olen ajatellut esim uni- ja valvemaailman välisyyttä. Tuntus vähän vastaavalta kuin intuitio-tiedostaminen-tason siirtymät.
Ehkä uni on se luonnollisin olomuoto, johon pudottaudutaan kun selkeä tarve tai päivätajunta siinä tilassa, että unitajunta voi "alkuperäisoikeuksin" ottaa johdon käsiinsä.
Valvetila on toki ajallisesti pitempi tällä hetkellä monilla eläimillä, mutta voi olla, että valvetilan maksimoimiseen on ollut syitä. Se on pohjimmiltaan kuitenkin unitila, joka on valvetilaa vahvempi.
Ilman unta esim rotta kuolee, eikä ihminen vastaavassa kokeessa voi välttää unen "haukkomista" väkisin valvotettaessa. Hauska sana tulikin lainausmerkittyä. Uni vaikuttaa selkeästi sisäänhengitykseltä. Tietyt syklisyydet tosin toistuu myös unen aikana.
Herätessä oli kuitenkin fiilis, että ihan ok on nousta. Heräilin yön aikana muutamaan kertaan. Tuntui nautinnolliselta vain levätä. Aivan kuin olisi tuntenut elimistön korjaavan tilan, mistä seurasi hyvä olo. Vähän kuin lepo rankan (ja ehkä tuskaisen) urheilusuorituksen jälkeen.
Mikä parasta. Selkounia tietysti. Ja toki aiheesta, joka eniten kiinnostaa! :)
Sanokoon kuka mitä vain, mutta selkounilla voi kompensoida uskomattoman hyvin niitä puutostiloja, joita on tavallisen elämän puolella. Ennen nukkumaan käyntiä jo uneksin tulevista selkounista. Niitä osasi siten odottaa.
Jos pitäisi sanoa, että yö vai päivä, niin eilisen perusteella voisi sanoa, että yö.
Ainiin. Nyt muistan vielä erään unen. Se oli tietynlainen painajainen. Kyseessä oli suru-uni. Oikeasti siihen ei muistaakseni liittynyt selkeitä mielikuvia, vaan enemmän pelkkä voimakas mielentila. Tunsin, miten se sai täydellisen otteen.
Suru-unia on ollut ajoittain. Yleensä ne liittyvät siihen, että teen tulkintaa ihmisten puheista unen aikana. Eroottiset unet saavat herätteen todennäköisesti ihan elimellisesti. Liittyy samaan ympäristöntilan muutokseen, joka säteilee uniin, tai uni ottaa niitä syötteitä käsiteltäväkseen.
Joskus olen nähnyt kauneusunia. Olen nähnyt niin kauniita vastakkaisen sukupuolen edustajia, että olen ollut haltioissani pitkälle seuraavaan päivään. Kauneusunet on joskus liittyneet luontoon.
Ehkä parasta on sellainen, jossa selkouni toteutuu niin vahvana, että on täysin sen vanki, ja voi toteuttaa asioita niin, ettei ole pelkoa mielikuvien haalistumisesta. Tietyllä tapaa on kuin valveilla.
Vahvasti vangitsevan selkounen tilanteessa sitova tekijä on voimakas tunnetila. Eräs voimakkain tällainen uni liittyi suruun. Surun täytyy olla aika vahva tunne verrattuna muihin tunteisiin. Uskallan epäillä.
Joskus ajattelin, ettei muuhun kuin suruun ole luottamista, koska on niin turhaa sen rinnalla. Taisi olla lähempänä isompaa sairastumisen aikaa.
Sitä ihmettelen unista yleensä, että miksi lapsena uni voikin olla niin vahvaa. En voinut luottaa heräämiseen edes voimakkaan herätyskellon tapauksessa.
Mielenterveysmessuilla oli eräs yleisöluento unista ja painajaisista. Pääsin kuuntelemaan luentoa ja aihe kiinnosti. Aikuiset tarvitsevat vähemmän unta. 3.5% miehistä ja 4.8% naisista näkee painajaisia erittäin usein.
Itse näin painajaisia paljon lapsena. Painajaiset olivat usein kauhua. En uskaltanut käydä nukkumaan, sillä sama painajainen saattoi jatkua aina kun heräämisen jälkeen nukahdin uudestaan.
Lapsuuden painajaiset taisivat kuulua idiopaattiseen ryhmään. PTSD on se toinen ryhmä, eli postraumaattisperäisyys.
PTSD-peräiset painajaiset voivat huonoimmillaan viedä syvälle. Sairauden puhkeamisen jälkeen painajaisia oli paljon, tosin eivät tainneet olla tuota tyyppiä, vaikka silloinen psykologi-terapeuttini epäili.
Painajaisia ei kuulemma voi hallita esim lääkkeillä. Tuo taisi koskea PTSD-peräisiä painajaisia, joiden syy on sidotumpi olotilaan kuin itse traumatapahtumiin. Näin sen itse mielessäni päättelisin.
PTSD-peräisiin painajaisiin on kuitenkin olemassa eräs keino, ja se on unien hallinta. Unia yritetään ohjata päiväsaikaan toisille urille, kertomalla mielelle vaihtoehtoista tarinaa.
Itse olen joskus vapautunut painajaisista ihan selko-ominaisuuden perusteella. Olen jonkin unen seikan takia havainnut, että painajaisessa ei toteudu arkirealiteetit, jolloin painajaista (tai miellyttävämpää selkounta) ei voi ottaa enää vakavasti.
Eräs mieleenpainuvin painajaisen heivaus oli kun kerran pakenin lapsuuden metsään menevälle tiellä. Seuraajani tulivat perässä autolla, vaikka itse kahlasin polvia myöten lumessa. No, tajusin, ettei mahdollista. Heräämiseen liittyi voimakas huojennus, mikä oli poikkeuksellista.
Lapsuuden unista muistan, että painajaisten aiheena oli mm se, että koin uhkaa sisarusteni taholta. Kerran minut pudotettiin mm jyrkänteeltä alas. Yöllinen kauhu jäi mieleen pitemmäksi aikaa myös päivätajuntaan.
Ehkä sisarukset olivat merkityksellisiä, kun vanhemmat menivät usein omissa päivän töissään. Illalla kertoman mukaan osasin vaatia aikaa itselleni. Kun äiti tiskasi, niin vaadin hänen syliinsä, ja sitä elämää sen jälkeen. Aamuisin nukuin taas puolille päiville. Luonnon suomaa viisautta varmaan.
Unista vielä eräs hassu. Lapsuuteni onnellisimmat jaksot vietin Helmi-mummon luona Kirjavalassa. Niistä jäi todella vahvoja muistoja, jotka sävyttivät paljon koko lapsuuttani.
Mummon luona pelkäsin kuitenkin Jeesus-taulua. Näin siitä paljon painajaisia etenkin vierailujaksojen alussa. Yöllä putoilin sängyltä moneen kertaan, ja mummo kävi nostamassa takaisin.
Samoin pelkäsin kuorsaavaa isääni siinä vaiheessa, kun nukuin vielä vanhempien sängyssä. Muistan joitain valvottuja yöhetkiä, jolloin en uskaltanut ummistaa silmiäni.
Kerran oli yöllinen kauhukohtaus. Heräsin paniikissa, ja pyysin soittamaan ambulanssia. Eelis-tuttu oli käymässä, ja hän kierteli jo numeroita, kunnes tulin siihen vaiheeseen, että alkoi helpottaa.
Unet on aina kiehtoneet, joskin eri tavoin. Viime aikoina olen ajatellut esim uni- ja valvemaailman välisyyttä. Tuntus vähän vastaavalta kuin intuitio-tiedostaminen-tason siirtymät.
Ehkä uni on se luonnollisin olomuoto, johon pudottaudutaan kun selkeä tarve tai päivätajunta siinä tilassa, että unitajunta voi "alkuperäisoikeuksin" ottaa johdon käsiinsä.
Valvetila on toki ajallisesti pitempi tällä hetkellä monilla eläimillä, mutta voi olla, että valvetilan maksimoimiseen on ollut syitä. Se on pohjimmiltaan kuitenkin unitila, joka on valvetilaa vahvempi.
Ilman unta esim rotta kuolee, eikä ihminen vastaavassa kokeessa voi välttää unen "haukkomista" väkisin valvotettaessa. Hauska sana tulikin lainausmerkittyä. Uni vaikuttaa selkeästi sisäänhengitykseltä. Tietyt syklisyydet tosin toistuu myös unen aikana.
Itseohjautumisesta
Varmaan vähän turhan tarkka noissa asiakirjojen lukemisissa. Erinäiset kohdat saattavat pistää silmään kyseenalaisina.
Aloitin erästä kirjaa, ja siinä oli kuvattu toimintaprosessia. Ensin tuli päättää se, mitä haluaa. Viimeisin kohta oli itsensä palkinta. Öh.
Miksi tarvitsee tehdä päätöksiä? Eikö päätöksiin jotenkin ajaudu? Havahtuu johonkin elämässä, ja havahtuminen johtaa arvioinnin jälkeen johonkin päätökseen. No, tää oli nyt alkujuttu.
Se viimeinen kohta oli mielestäni oudompi. Jos prosessi käydään jonkin palkkion takia, tai palkkion motivoimana, niin mitäs tämä sitten merkitsee? Öh.
Miksi ei prosessin omat tulokset tuota toimijalle tyydytystä? Onko itseä hyvä opettaa kuin koiraa? Kun tekee jotain tärkeäksi katsottua, saa sen namupalan.
Sen tärkeäksi katsotun, palkittavan toimen, voi toki itse valita, eli se ei tule ulkoa päin. Entä jos siinä on vielä suurempi ongelma? Vai onko?
Ehkä koko jutussa ei ole välttämättä mitään ongelmallisuutta. Kunhan mietiskelen joutavia :)
Aloitin erästä kirjaa, ja siinä oli kuvattu toimintaprosessia. Ensin tuli päättää se, mitä haluaa. Viimeisin kohta oli itsensä palkinta. Öh.
Miksi tarvitsee tehdä päätöksiä? Eikö päätöksiin jotenkin ajaudu? Havahtuu johonkin elämässä, ja havahtuminen johtaa arvioinnin jälkeen johonkin päätökseen. No, tää oli nyt alkujuttu.
Se viimeinen kohta oli mielestäni oudompi. Jos prosessi käydään jonkin palkkion takia, tai palkkion motivoimana, niin mitäs tämä sitten merkitsee? Öh.
Miksi ei prosessin omat tulokset tuota toimijalle tyydytystä? Onko itseä hyvä opettaa kuin koiraa? Kun tekee jotain tärkeäksi katsottua, saa sen namupalan.
Sen tärkeäksi katsotun, palkittavan toimen, voi toki itse valita, eli se ei tule ulkoa päin. Entä jos siinä on vielä suurempi ongelma? Vai onko?
Ehkä koko jutussa ei ole välttämättä mitään ongelmallisuutta. Kunhan mietiskelen joutavia :)
perjantai 21. marraskuuta 2014
Omista tasapainon säätelykeinoista
Suuri tarve kirjoitella kaikenlaista. Toisaalta rasittavaa laukoa jännityksiä näin. Paljon kivempi olisi vain syödä puputtaa, ja kuunnella vaikka sopivan rauhoittavaa ja relaksoivaa musiikkia.
Tätä kappaletta kuunnellut viime aikoina. On tiettyä resonanssia:
http://www.youtube.com/watch?v=QjJ7drm_oqE
Vastapainona tähän hetkeen jotain vähän etenevämpää:
http://www.youtube.com/watch?v=tkEdivkn4UA
Noilla ja noiden sekoituksilla saa aikaan jännitteiden seurailua ja niiden purkamista. Sitten on taas selvä jatkamaan. Vaan tulisiko jotain valmiiksi tai valmiimmaksi? Ainakin jatkoon pääsy. Ehkä jokin muukin, en tiedä.
Kirjoitteluakin parempi voisi olla pelkkä oleminen. Ehkä jopa meditointi. On siis monentasoista menetelmää mielen tasapainottamiseksi.
1. nukkuminen, lepäily, laiskottelu
2. tekeminen, toiminta, työ
3. musiikki
4. kirjoittaminen
5. liikunta
6. seksuaalisuus
7. syöminen, puputus
8. läheisyys, hellyys, turvallisuus, hyväksyntä
9. hulluttelu, tyhjäpäisyys, nauraminen, ironia, sarkasmi, kyynisyys, mitätöinti
10. pelkkä oleminen, meditointi, yksinoleminen
11. pelkkä oleminen, yhdessäoleminen
Noita voi lisäksi sotkea, ja vielä niin, että osaa voi tehdä porukalla, eli saa mukaan vielä osallistumisen. Osa jutuista on pakko tehdä itse, ja osa jutuista ei ole mahdollista yksin. Osallistumista ei voi toteuttaa kunnolla yksin, ellei ole osallinen mielessäolevien menneisyyshahmojen avulla, tai luo itse jotain mielikuvitushahmoja.
Aiemmassa lähielämässä käyttämäni suosikkikoktaili (k_10v) (k_p, pimeys) oli musiikki, kirjoittaminen, puputus, nukkuminen, seksuaalisuus ja hulluttelu. Noissa toteutui lisäksi osallisuus netin välityksellä.
Varsin tehokas ja koukuttava oli aiempi tarjoilu. Kai sillä vaiheella oli suuri merkitys nykyiselle tilalle. Siis myös positiivisessa mielessä, vaikka pimeänä jaksona tulee ajateltua kymmentä edellistä vuotta, jolloin oikeasti tämä vaihe alkoi pikkuhiljaa.
Tänä vuonna olen lisännyt 10-kohtaa joukkoon samalla kun vähentänyt koktailin k_p osuutta. Tulokset ovat olleet yllättävän hyvät. Ehkä tarpeellinenkin(?) eristäytyminen on onnistunut k_p:n avulla, tosin laajentamisvaihe oli vähintään kohtuullista aloittaa tänä vuonna.
8-kohtaa puolestaan joutuu käyttelemään melko pakosti selkeässä hajoamispisteessä. Hulluttelu on yleensä vietävä äärimmilleen ennen tuota. Hulluttelua on asteittaisesti vielä joka vaiheessa, ja sen osuuden säätäminen on vaikeinta.
Ennen k_p:n nautiskelua oli vaihe, jossa suoritin liikuntaa, seksusaalisuutta ja toimintaa (työt). Kyseessä oli addiktiovaiheeseen liittyvä koktaili (k_a), joka johti piiputtamiseen 2001. Se oli sairastumiseni alku.
Elämän vaiheita voisi kartoittaa vielä tarkemmin tällä tavoin. Jätän asian hautumaan, ja saatan palata lisäilemään jotain.
Kiva oli aloittaa kirjoittelu taas kerran, kun löydös oli aika yllättävä tälläkin kertaa. Näitä tämäntyylisiä on nyt sadellut enemmän. Siis oman kokemukseni puolesta saa yllättyä.
Koktailit, ja niihin liittyvät vaiheet:
2014-????, k_t. Selkeämpää toipumista.
2004-2013, k_10v, k_p. Musiikki, kirjoittaminen, puputus, nukkuminen, seksuaalisuus, hulluttelu.
2001-2003, k_r. Romahdus, selkeämpi psyykkinen oireilu, ja sen tason selviytymismenetelmät.
1996-2000, k_a. Liikunta, seksuaalisuus, työ (addiktiovaihe).
1993-1995, k_k2. Uudelleenaloittamisen vaihe. (kodin kautta tai sitä lähestyen)
1992-1993, k_u. Ulkomaailmaan törmääminen.
1973-1992, k_k1. Kotivaihe. Turvallisuutta ja ristiriitoja.
Tätä kappaletta kuunnellut viime aikoina. On tiettyä resonanssia:
http://www.youtube.com/watch?v=QjJ7drm_oqE
Vastapainona tähän hetkeen jotain vähän etenevämpää:
http://www.youtube.com/watch?v=tkEdivkn4UA
Noilla ja noiden sekoituksilla saa aikaan jännitteiden seurailua ja niiden purkamista. Sitten on taas selvä jatkamaan. Vaan tulisiko jotain valmiiksi tai valmiimmaksi? Ainakin jatkoon pääsy. Ehkä jokin muukin, en tiedä.
Kirjoitteluakin parempi voisi olla pelkkä oleminen. Ehkä jopa meditointi. On siis monentasoista menetelmää mielen tasapainottamiseksi.
1. nukkuminen, lepäily, laiskottelu
2. tekeminen, toiminta, työ
3. musiikki
4. kirjoittaminen
5. liikunta
6. seksuaalisuus
7. syöminen, puputus
8. läheisyys, hellyys, turvallisuus, hyväksyntä
9. hulluttelu, tyhjäpäisyys, nauraminen, ironia, sarkasmi, kyynisyys, mitätöinti
10. pelkkä oleminen, meditointi, yksinoleminen
11. pelkkä oleminen, yhdessäoleminen
Noita voi lisäksi sotkea, ja vielä niin, että osaa voi tehdä porukalla, eli saa mukaan vielä osallistumisen. Osa jutuista on pakko tehdä itse, ja osa jutuista ei ole mahdollista yksin. Osallistumista ei voi toteuttaa kunnolla yksin, ellei ole osallinen mielessäolevien menneisyyshahmojen avulla, tai luo itse jotain mielikuvitushahmoja.
Aiemmassa lähielämässä käyttämäni suosikkikoktaili (k_10v) (k_p, pimeys) oli musiikki, kirjoittaminen, puputus, nukkuminen, seksuaalisuus ja hulluttelu. Noissa toteutui lisäksi osallisuus netin välityksellä.
Varsin tehokas ja koukuttava oli aiempi tarjoilu. Kai sillä vaiheella oli suuri merkitys nykyiselle tilalle. Siis myös positiivisessa mielessä, vaikka pimeänä jaksona tulee ajateltua kymmentä edellistä vuotta, jolloin oikeasti tämä vaihe alkoi pikkuhiljaa.
Tänä vuonna olen lisännyt 10-kohtaa joukkoon samalla kun vähentänyt koktailin k_p osuutta. Tulokset ovat olleet yllättävän hyvät. Ehkä tarpeellinenkin(?) eristäytyminen on onnistunut k_p:n avulla, tosin laajentamisvaihe oli vähintään kohtuullista aloittaa tänä vuonna.
8-kohtaa puolestaan joutuu käyttelemään melko pakosti selkeässä hajoamispisteessä. Hulluttelu on yleensä vietävä äärimmilleen ennen tuota. Hulluttelua on asteittaisesti vielä joka vaiheessa, ja sen osuuden säätäminen on vaikeinta.
Ennen k_p:n nautiskelua oli vaihe, jossa suoritin liikuntaa, seksusaalisuutta ja toimintaa (työt). Kyseessä oli addiktiovaiheeseen liittyvä koktaili (k_a), joka johti piiputtamiseen 2001. Se oli sairastumiseni alku.
Elämän vaiheita voisi kartoittaa vielä tarkemmin tällä tavoin. Jätän asian hautumaan, ja saatan palata lisäilemään jotain.
Kiva oli aloittaa kirjoittelu taas kerran, kun löydös oli aika yllättävä tälläkin kertaa. Näitä tämäntyylisiä on nyt sadellut enemmän. Siis oman kokemukseni puolesta saa yllättyä.
Koktailit, ja niihin liittyvät vaiheet:
2014-????, k_t. Selkeämpää toipumista.
2004-2013, k_10v, k_p. Musiikki, kirjoittaminen, puputus, nukkuminen, seksuaalisuus, hulluttelu.
2001-2003, k_r. Romahdus, selkeämpi psyykkinen oireilu, ja sen tason selviytymismenetelmät.
1996-2000, k_a. Liikunta, seksuaalisuus, työ (addiktiovaihe).
1993-1995, k_k2. Uudelleenaloittamisen vaihe. (kodin kautta tai sitä lähestyen)
1992-1993, k_u. Ulkomaailmaan törmääminen.
1973-1992, k_k1. Kotivaihe. Turvallisuutta ja ristiriitoja.
Normatiivisten, painotettujen näkemysten väkivaltaa
Heräsin päiväunilta vasta illalla. Pitkät oli "nokoset". Unen keskeytti vain muutama puhelinsoitto. Sen verran väsynyt ja masentunutkin olin, ettei unen jatkamiselle koitunut suuria esteitä soitoista.
Mennyt tila ei ole ehkä pysyvä, eli saatan toipua, kuten usein aiemmin tämän vuoden aikana. Masennuksen kautta menee moni asia. Ei kai tolkullisemmin ottaen voi muuta summailla.
Spontaania unta kun väsyttää. Siinä tuntus olevan meikäläisen malli. (Siis ainakin tällä hetkellä) Jos yrittää säännöllistä rytmiä, on aina tillin tallin. Paljon siitä säännöllisyydestä puhutaan, mutta ei tunnu sen tuoma siunauksellisuus ulottuvan koskaan tänne asti.
En kiellä, etteikö ihmisistä moni olisi ns rytmikkoja, tai siihen kykeneviä, jos vain skarppaisivat ja pitäisivät säännöllistä elämää. Voi olla myös niin, että rytmisyys sopisi minullekin. Luulen vain, ettei näillä eväillä, tässä tilanteessa.
Moni asia on kaunis ja tavoittelemisen arvoinen. Ei taida riittää toteutumiseen asti tuo kauneus. Tavoitteet on rakennettava.
MM valvetilan säännöllinen rytmi voi olla monen tuntemattoman tekijän takana, joiden on löydyttävä. Riittäisi pohjustaa vuorokaisi sopivasti. Helpommin sanottu kuin tehty.
Tilanteenmukaisuus on minusta se juttu. Monia asioita voi yrittää osaloksautella paikoilleen. Jos kokonaisuuskin asettuisi osaratkaisun tueksi. Jos ei, niin sen osan vetovoima ei toimi kokonaisuudessa, puhumattakaan että toimisi kokonaisuuden veturina. Ehkä se osanen on enemmän jokin sellainen asia, jonka tulisi enemmän seurailla ja joustaa tiettyinä hetkenä.
Miten ylipäätään järjestellä kovin kokonaisvaltaisesti, jos jähmettää osat omiksi jähmeiksi maailmoikseen? Kuka voi tehdä näin, ja mikä on menetelmän seuraus? Kuka häiriintyy tämän yrittämisestä? Kenen ei tulisi ollenkaan osaoptimoida kovin merkittävässä määrin?
Ei oikein herätä luottamusta nämä odotuksen alla olevat eteenpäinviemismenetelmät. Tarjotun rooli on "laitalaisempia" eli keskiverrosta poikkeavampia ajatellen jossain tietyssä asiassa enemmän ehdottelua. Itse tulee noukkia itselleen se, mikä tuntuu itselle sopivan.
Mikä on tässä kirjoituksessa kuvatun laitalaisen ja normatiivisemman menijän ero? Olen ehkä laitalainen tässä, eli millainen olen? No, jätetään kysymys avoimeksi. Jospa se selkenee jatkossa ...
Mennyt tila ei ole ehkä pysyvä, eli saatan toipua, kuten usein aiemmin tämän vuoden aikana. Masennuksen kautta menee moni asia. Ei kai tolkullisemmin ottaen voi muuta summailla.
Spontaania unta kun väsyttää. Siinä tuntus olevan meikäläisen malli. (Siis ainakin tällä hetkellä) Jos yrittää säännöllistä rytmiä, on aina tillin tallin. Paljon siitä säännöllisyydestä puhutaan, mutta ei tunnu sen tuoma siunauksellisuus ulottuvan koskaan tänne asti.
En kiellä, etteikö ihmisistä moni olisi ns rytmikkoja, tai siihen kykeneviä, jos vain skarppaisivat ja pitäisivät säännöllistä elämää. Voi olla myös niin, että rytmisyys sopisi minullekin. Luulen vain, ettei näillä eväillä, tässä tilanteessa.
Moni asia on kaunis ja tavoittelemisen arvoinen. Ei taida riittää toteutumiseen asti tuo kauneus. Tavoitteet on rakennettava.
MM valvetilan säännöllinen rytmi voi olla monen tuntemattoman tekijän takana, joiden on löydyttävä. Riittäisi pohjustaa vuorokaisi sopivasti. Helpommin sanottu kuin tehty.
Tilanteenmukaisuus on minusta se juttu. Monia asioita voi yrittää osaloksautella paikoilleen. Jos kokonaisuuskin asettuisi osaratkaisun tueksi. Jos ei, niin sen osan vetovoima ei toimi kokonaisuudessa, puhumattakaan että toimisi kokonaisuuden veturina. Ehkä se osanen on enemmän jokin sellainen asia, jonka tulisi enemmän seurailla ja joustaa tiettyinä hetkenä.
Miten ylipäätään järjestellä kovin kokonaisvaltaisesti, jos jähmettää osat omiksi jähmeiksi maailmoikseen? Kuka voi tehdä näin, ja mikä on menetelmän seuraus? Kuka häiriintyy tämän yrittämisestä? Kenen ei tulisi ollenkaan osaoptimoida kovin merkittävässä määrin?
Ei oikein herätä luottamusta nämä odotuksen alla olevat eteenpäinviemismenetelmät. Tarjotun rooli on "laitalaisempia" eli keskiverrosta poikkeavampia ajatellen jossain tietyssä asiassa enemmän ehdottelua. Itse tulee noukkia itselleen se, mikä tuntuu itselle sopivan.
Mikä on tässä kirjoituksessa kuvatun laitalaisen ja normatiivisemman menijän ero? Olen ehkä laitalainen tässä, eli millainen olen? No, jätetään kysymys avoimeksi. Jospa se selkenee jatkossa ...
Mikä on surun merkitys?
Arvelen, että voimakas suru on vahva tekijä. Se integroi.
Jos em totta, niin voi kuvitella, mitä tekee surun dissaaminen. Mitä se voima tekee. Integroinnnin vastakohtaa? Siis hajoitustako?
No, asia ei ole kovin tuttu juttu. Ei siis tietoa, eikä voi kuin arvella. Kun arvelee ääneen, niin ehkä muistaa tarttua teemaan jos jossain näkee.
Jos em totta, niin voi kuvitella, mitä tekee surun dissaaminen. Mitä se voima tekee. Integroinnnin vastakohtaa? Siis hajoitustako?
No, asia ei ole kovin tuttu juttu. Ei siis tietoa, eikä voi kuin arvella. Kun arvelee ääneen, niin ehkä muistaa tarttua teemaan jos jossain näkee.
Afoja
Vetäytymisen viisaus
Jos toivoo, ettei jokin tietty asia jatkuisi tulevaisuudessa,
niin parasta on lopettaa jatkumisen erilainen tukeminen.
––––
Monien kanssa nauretaan. Harvempien kanssa itketään.
––––
Asemien arvo on suureksi koettu. Merkittävimmiksi koettujen asemien muuttamista varten tarvitaan selkeät sotatoimet.
Jos toivoo, ettei jokin tietty asia jatkuisi tulevaisuudessa,
niin parasta on lopettaa jatkumisen erilainen tukeminen.
––––
Monien kanssa nauretaan. Harvempien kanssa itketään.
––––
Asemien arvo on suureksi koettu. Merkittävimmiksi koettujen asemien muuttamista varten tarvitaan selkeät sotatoimet.
Perintönä olemisen sietämättömyys
Kyllä sen on aiemminkin älynnyt, ettei mitään mahdollisuutta saavuttaa niitä asioita, joita tavalliseen ihmisyyteen kuuluu. Näin on ollut, ja on vielä pitkään, jos muutosta saa jossain vaiheessa asiaan.
Elämän voi rakentaa tietynlaiseksi. Tavoitteita voi saavuttaa. Myös näistä nykyhetken avuja käyttämällä. Mitään elämään liittymistä aktiivitoimet eivät saa aikaan tällaisesta pohjasta ponnistaen.
Ei ihme, että pysähdystä on ollut. Asioiden kelailua ja törmäilyä. Kun törmäillyt, niin siinä käy pääparka koville. Toisaalta rasittaa muitakin. Joten se siitä kelailutarpeiden syistä.
Ei saisi kelailla, eikä saisi olla rasitteeksi. Ei saisi olla. Näin minun ja kaltaisteni tapauksessa.
No, toimia voi, kunhan korjaa jälkensä. Korjaa kuka korjaa. Minusta ollut korjaajaksikaan. Tietyt ihmiset eivät voi kun kuormittaa systeemiä. Sitä tulisi mielestäni myös tehdä, tosin minimointi mielessä pitäen.
Tämmösen tilanteen saa osa ihmisistä perintönään. Voi tehdä mitä osaa, mutta jos perintö on vahva, niin täytyy olla aika lottovoitollisia sattumia, että tilannetta voi viedä johonkin toiseen suuntaan.
Omena ei kauas puusta putoa. Näin, mutta olisipa sanonta myös sinä hetkenä, jolloin asia nähdään asianomaisen vinkkelistä. Puusta on vaikea pudota kauas, ja jos on tietynlainen, niin painetta saa luoda, mutta muu ihmettely on typeryyttä ja sekoa.
Eli uskoisi asiantilain päivittelijä sen sanomansa itse myös. Tämän keskeneräisyyden ympärille ei todennäköisesti kehkeydy mitään rakentavaa käsittelyä. Ei ole kyllä nähtävästi tarkoituskaan. No, harvinaista.
Elämän voi rakentaa tietynlaiseksi. Tavoitteita voi saavuttaa. Myös näistä nykyhetken avuja käyttämällä. Mitään elämään liittymistä aktiivitoimet eivät saa aikaan tällaisesta pohjasta ponnistaen.
Ei ihme, että pysähdystä on ollut. Asioiden kelailua ja törmäilyä. Kun törmäillyt, niin siinä käy pääparka koville. Toisaalta rasittaa muitakin. Joten se siitä kelailutarpeiden syistä.
Ei saisi kelailla, eikä saisi olla rasitteeksi. Ei saisi olla. Näin minun ja kaltaisteni tapauksessa.
No, toimia voi, kunhan korjaa jälkensä. Korjaa kuka korjaa. Minusta ollut korjaajaksikaan. Tietyt ihmiset eivät voi kun kuormittaa systeemiä. Sitä tulisi mielestäni myös tehdä, tosin minimointi mielessä pitäen.
Tämmösen tilanteen saa osa ihmisistä perintönään. Voi tehdä mitä osaa, mutta jos perintö on vahva, niin täytyy olla aika lottovoitollisia sattumia, että tilannetta voi viedä johonkin toiseen suuntaan.
Omena ei kauas puusta putoa. Näin, mutta olisipa sanonta myös sinä hetkenä, jolloin asia nähdään asianomaisen vinkkelistä. Puusta on vaikea pudota kauas, ja jos on tietynlainen, niin painetta saa luoda, mutta muu ihmettely on typeryyttä ja sekoa.
Eli uskoisi asiantilain päivittelijä sen sanomansa itse myös. Tämän keskeneräisyyden ympärille ei todennäköisesti kehkeydy mitään rakentavaa käsittelyä. Ei ole kyllä nähtävästi tarkoituskaan. No, harvinaista.
Turhuuden turhuutta, kaikki on turhaa, vai mitä?
Teoria on vain pelkkää teoriaa, jos teoria ei ole sitä, joka itsellä toimii. Muiden teoriat, näkemykset, viritelmät ja pyrkimykset noihin ovat aivan turhia pyörityksiä.
No. Itsellä ei varmaan toimi ne tajuamattomat, joten ok-päätelmä.
Jos ei omatkaan viritelmät eivät toimi, niin ei sitä toimimattomuutta kannata ehkä yleistää. (Juu, ja toki käytännöntaitoinen ihminen hoksaa helposti soveltamisongelmat)
Tätä voi olla vaikea ilman selitystä yhdistää em ulostuloon, mut ...:
http://juhasamuel.blogspot.fi/2014/11/aidin-haudalla.html
Uskovat aika usein aliarvostavat muiden elämänviemistä tai kokevat ristiriitaa muihin nähden. No, ei uskovaisuus ole sidottu esim k-uskoon. Vaikea on juttu silti yksilönäkemyksiäkin ajatellen. Siinä mielessä aika iso juttu.
Tuo yo linkin takaa löytyvä kirjoitus tosin liittyy siihen, että jotain ideologiaa ja rakennetta tungetaan johonkin liiankin aktiivisesti. Lisäongelmaa syntyy vaikka Einsteinin suhteellisuusteoriaa koskevasta kirjasta, jos tungetaan ketjun ja rattaan väliin, kun pyörä ei tunnu kulkevan. Tai jotain muuta kivaa.
Jos kaikki on turhaa, on varmasti aika turhasti liikkeellä. Turhuuden kokemus tulee helpoiten turhan kokijalle itselleen, koska ei osaa itse kuin turhaa. Joskus voi turhuutta löytää hänkin, joka ei ole turhassa. Määräsuhteet edellisiä ryhmiä ajatellen kannattaa huomioida.
No. Itsellä ei varmaan toimi ne tajuamattomat, joten ok-päätelmä.
Jos ei omatkaan viritelmät eivät toimi, niin ei sitä toimimattomuutta kannata ehkä yleistää. (Juu, ja toki käytännöntaitoinen ihminen hoksaa helposti soveltamisongelmat)
Tätä voi olla vaikea ilman selitystä yhdistää em ulostuloon, mut ...:
http://juhasamuel.blogspot.fi/2014/11/aidin-haudalla.html
Uskovat aika usein aliarvostavat muiden elämänviemistä tai kokevat ristiriitaa muihin nähden. No, ei uskovaisuus ole sidottu esim k-uskoon. Vaikea on juttu silti yksilönäkemyksiäkin ajatellen. Siinä mielessä aika iso juttu.
Tuo yo linkin takaa löytyvä kirjoitus tosin liittyy siihen, että jotain ideologiaa ja rakennetta tungetaan johonkin liiankin aktiivisesti. Lisäongelmaa syntyy vaikka Einsteinin suhteellisuusteoriaa koskevasta kirjasta, jos tungetaan ketjun ja rattaan väliin, kun pyörä ei tunnu kulkevan. Tai jotain muuta kivaa.
Jos kaikki on turhaa, on varmasti aika turhasti liikkeellä. Turhuuden kokemus tulee helpoiten turhan kokijalle itselleen, koska ei osaa itse kuin turhaa. Joskus voi turhuutta löytää hänkin, joka ei ole turhassa. Määräsuhteet edellisiä ryhmiä ajatellen kannattaa huomioida.
Äidin haudalla
Tässä on eräs säkeistö:
Vierinyt on vuotta monta, nyt on koti kylmänä
Yksinäinen hautakumpu kertoo äidin muistoa.
Nuorukainen itkee seisoo, kylmän haudan reunalla
Sydämessä tuntuu niinkuin, äiti huutais poikaansa.
Nuorukainen itkee seisoo, kylmän haudan reunalla
Sydämessä tuntuu niinkuin, äiti huutais poikaansa.
Ei voi olla vetämättä haikeaksi. Mutta tämänkaltaiset kappaleet:
Ystäväni, onko sulla rukoileva äiti myös?
Joka rukoellen valvoo vuoteen pimeässä yös?
Anna Jeesuksen nyt voittaa elämäsi kokonaan
Silloin kovan sydämesi, rukous saa murentaa.
Anna Jeesuksen nyt voittaa elämäsi kokonaan
Silloin kovan sydämesi, rukous saa murentaa
En voi sille mitään, että tulee mieleen kirkon käännyttämisvoima jopa pojan oman äidin kautta. Äidin ja pojan suhteen ymmärrän ja sitä kunnioitan. Samoin kahdenvälisiä suhteita yleensä. Kolmannen osapuolen mukaantunkemista en ymmärrä. Miksi kahdenvälisyyden esteenä tarvitsee olla joku?
Toki tuo toinen kappale on hyvä siinä mielessä, että siinä puhutaan kovan sydämen murtumisesta. Mikä voisi olla parempaa.
Lopputulos on, etten täysin ymmärrä kirkkoa ja uskovaisia. Onko jokin hyvä juttu, ja milloin.
Vierinyt on vuotta monta, nyt on koti kylmänä
Yksinäinen hautakumpu kertoo äidin muistoa.
Nuorukainen itkee seisoo, kylmän haudan reunalla
Sydämessä tuntuu niinkuin, äiti huutais poikaansa.
Nuorukainen itkee seisoo, kylmän haudan reunalla
Sydämessä tuntuu niinkuin, äiti huutais poikaansa.
Ei voi olla vetämättä haikeaksi. Mutta tämänkaltaiset kappaleet:
Ystäväni, onko sulla rukoileva äiti myös?
Joka rukoellen valvoo vuoteen pimeässä yös?
Anna Jeesuksen nyt voittaa elämäsi kokonaan
Silloin kovan sydämesi, rukous saa murentaa.
Anna Jeesuksen nyt voittaa elämäsi kokonaan
Silloin kovan sydämesi, rukous saa murentaa
En voi sille mitään, että tulee mieleen kirkon käännyttämisvoima jopa pojan oman äidin kautta. Äidin ja pojan suhteen ymmärrän ja sitä kunnioitan. Samoin kahdenvälisiä suhteita yleensä. Kolmannen osapuolen mukaantunkemista en ymmärrä. Miksi kahdenvälisyyden esteenä tarvitsee olla joku?
Toki tuo toinen kappale on hyvä siinä mielessä, että siinä puhutaan kovan sydämen murtumisesta. Mikä voisi olla parempaa.
Lopputulos on, etten täysin ymmärrä kirkkoa ja uskovaisia. Onko jokin hyvä juttu, ja milloin.
Mielenterveysmessut 2014, käynti pääkaupunkiseudulla
On perjantai. Unta nelisen tuntia ja heräsin noin klo 3. Viikon pohjanoteeraus unessa, ellei lasketa yötä su-ma.
Olin mielenterveysmessuilla neljä päivää reissussa. Menin maanantaiksi. Kolme yötä muualla, ja hyvin nukuin. Tunnettua, että nukun paremmin muualla. Mutta että näin selkeä ero.
Yllättävän kivaa oli matkustaa bussilla. Merisairausongelma ei ollut suuri. Pimeässä oli kiva keinua kun bussi kehräsi ja maisemat vaihtui. Menomatka meni omien hauskojen ajatusten parissa. Tulomatkalla lähinnä olin. Ei juuri ajatuksia.
Neljä päivää muualla, ja ajatus saapumisesta omaan kämppään tuntui vähän ontolta. Halusin tavata jonkun Lappeenrannassa. Sai pitkään soitella, että joku pääsi mukaan. Onnistui, ja yli odotustenkin, sillä baariin tuli mentyä lukemaan lehdet samalla, ja sain yllätysihmisiä pöytään.
Helsingistä tullessa ajattelin, että eipä ole ennen tullut ajateltua, että miten sitä voi kaivata niin yksinkertaista asiaa kuin muiden vastaanottoa reissun jälkeen. Osaako nyt nähdä muita vastaavassa tilanteessa? Omakin tarve oli yllätys, ja ihmetyttää mistä näitä tällaisia tarpeita alkaa ilmetä.
Messut olivat ihan mahtavat. Luennoista ja seminaareista eniten jäi mieleen NVG eli non-violent communication. Tarkoittaa toisen empaattista kohtaamista. Aihe oli hyvin tuttu, eli miettinyt paljon tätä teemaa. Teema oli nyt tuotu esiin selkeän sanallisesti. Kiva vahvistus omille näkemyksille, ja sille, mitä on käytännön elämässä kokenut tarpeelliseksi.
Nojuu. Oksettaa. Kai se flunssakin oli heräämisen syy. Toisaalta heräämistunnelma oli vaivaava. Oli mielessä NVG:n liittyvä ajatus. Se, miksi yleensä tulee torjutuksi ajatuksineen. Ei liittymisiä kuten ehkä hyvä.
Todellisuudessa olen itsekkin melkoinen kriitikko ja vastarannan kiiski. Voi tosin olla, etten ole noita kuin tietyissä tapauksissa. Osan ajattelua haluan myötäillä rajattomasti.
Sen älysin, kuinka paljon olen ollut siinä joukossa, jota ei tarvitse kenenkään kuunnella. Olen tietyille ihmisille vähemmistöön kuuluva, enkä ole siis vallan syrjässä esim enemmistön avulla.
Lopputulos minua ajatellen on se, että erilaiset vaihtoehtoiset ajatukset ja näkemyksistä voidaan torpata. Oikeastaan ei edes torpata, sillä ne blokataan kuuntelematta.
Eräs tuttu kertoi selityksekseen sen, että miksi hänen tulisi ajatella juuri minun tavalla. Hoksasin, ettei hän edes ota vastaan arvioitavaksi tiettyjä asioita. Miten voi arvioida jotain esiintuotua, jos sitä ei edes kuuntele, eikä ota asioita vastaan arvioimismielessä.
Taisi henkilö olla muutenkin sellainen, että hän projisoi toisen ajatuksia väärällä tavalla. Tulkinnat ajatuksille menee miten sattu. Yleensä niin, kuten hänellä juuri itsellään on tapana toimia. Itsensä yleistäminen on yllättävän sitkeässä.
Itselleni puolestaan oli uutta se, etten pyrkisi luomaan analyysejä enkä kuvia toisista, koska noilla toimenpiteillä voi olla nykyhetkeä vangitseva ote. Kun toisesta luo kuvaa, ei voi ehkä olla riittävästi tässä hetkessä ja hetken tarjoamissa mahdollisuuksissa.
Toisen tilanteen näkemisessä analyysin tmv kautta voi olla itselläni arvion tekijänä jotain hyvää, mutta jotain todennäköisesti menee pieleen. Jos jotain piirrekuvia rakentaa, niiden ei saisi antaa ohjata elämänvirtaa takaisin samoille umpioille, vaan johdattaa kohti virvoittavampia uomia.
Voiko siis toisesta luodun stillominaisuuskuvan käyttää hyväkseen etenemistä ja vapautumista varten? Yleisesti olen sanoutunut irti asemista ja pysyväisyyksistä. Ainakin tietoisesti ottaen. Käytännöstä en ihan tiedä.
Ehkä jokin sillkuva (se hetki) toisesta on hyvä, jos haluaa asettaa tilannetta jotenkin kartalle. Näkee vähän sitä, missä toinen menee. Tai missä itse menee suhteessa toiseen. Jos toinen tai itse tarvitsee jotain muuta, voi sitä vaikka vinkata. No, en tiedä.
NVG:tä esitteli alkuun yleisluennolla Hanna Savanna. Sittemmin sain osallistua myös syventävään seminaariin kuuntelijana. Materiaaleja tulee jälkikäteen sähköpostilla.
Olin mielenterveysmessuilla neljä päivää reissussa. Menin maanantaiksi. Kolme yötä muualla, ja hyvin nukuin. Tunnettua, että nukun paremmin muualla. Mutta että näin selkeä ero.
Yllättävän kivaa oli matkustaa bussilla. Merisairausongelma ei ollut suuri. Pimeässä oli kiva keinua kun bussi kehräsi ja maisemat vaihtui. Menomatka meni omien hauskojen ajatusten parissa. Tulomatkalla lähinnä olin. Ei juuri ajatuksia.
Neljä päivää muualla, ja ajatus saapumisesta omaan kämppään tuntui vähän ontolta. Halusin tavata jonkun Lappeenrannassa. Sai pitkään soitella, että joku pääsi mukaan. Onnistui, ja yli odotustenkin, sillä baariin tuli mentyä lukemaan lehdet samalla, ja sain yllätysihmisiä pöytään.
Helsingistä tullessa ajattelin, että eipä ole ennen tullut ajateltua, että miten sitä voi kaivata niin yksinkertaista asiaa kuin muiden vastaanottoa reissun jälkeen. Osaako nyt nähdä muita vastaavassa tilanteessa? Omakin tarve oli yllätys, ja ihmetyttää mistä näitä tällaisia tarpeita alkaa ilmetä.
Messut olivat ihan mahtavat. Luennoista ja seminaareista eniten jäi mieleen NVG eli non-violent communication. Tarkoittaa toisen empaattista kohtaamista. Aihe oli hyvin tuttu, eli miettinyt paljon tätä teemaa. Teema oli nyt tuotu esiin selkeän sanallisesti. Kiva vahvistus omille näkemyksille, ja sille, mitä on käytännön elämässä kokenut tarpeelliseksi.
Nojuu. Oksettaa. Kai se flunssakin oli heräämisen syy. Toisaalta heräämistunnelma oli vaivaava. Oli mielessä NVG:n liittyvä ajatus. Se, miksi yleensä tulee torjutuksi ajatuksineen. Ei liittymisiä kuten ehkä hyvä.
Todellisuudessa olen itsekkin melkoinen kriitikko ja vastarannan kiiski. Voi tosin olla, etten ole noita kuin tietyissä tapauksissa. Osan ajattelua haluan myötäillä rajattomasti.
Sen älysin, kuinka paljon olen ollut siinä joukossa, jota ei tarvitse kenenkään kuunnella. Olen tietyille ihmisille vähemmistöön kuuluva, enkä ole siis vallan syrjässä esim enemmistön avulla.
Lopputulos minua ajatellen on se, että erilaiset vaihtoehtoiset ajatukset ja näkemyksistä voidaan torpata. Oikeastaan ei edes torpata, sillä ne blokataan kuuntelematta.
Eräs tuttu kertoi selityksekseen sen, että miksi hänen tulisi ajatella juuri minun tavalla. Hoksasin, ettei hän edes ota vastaan arvioitavaksi tiettyjä asioita. Miten voi arvioida jotain esiintuotua, jos sitä ei edes kuuntele, eikä ota asioita vastaan arvioimismielessä.
Taisi henkilö olla muutenkin sellainen, että hän projisoi toisen ajatuksia väärällä tavalla. Tulkinnat ajatuksille menee miten sattu. Yleensä niin, kuten hänellä juuri itsellään on tapana toimia. Itsensä yleistäminen on yllättävän sitkeässä.
Itselleni puolestaan oli uutta se, etten pyrkisi luomaan analyysejä enkä kuvia toisista, koska noilla toimenpiteillä voi olla nykyhetkeä vangitseva ote. Kun toisesta luo kuvaa, ei voi ehkä olla riittävästi tässä hetkessä ja hetken tarjoamissa mahdollisuuksissa.
Toisen tilanteen näkemisessä analyysin tmv kautta voi olla itselläni arvion tekijänä jotain hyvää, mutta jotain todennäköisesti menee pieleen. Jos jotain piirrekuvia rakentaa, niiden ei saisi antaa ohjata elämänvirtaa takaisin samoille umpioille, vaan johdattaa kohti virvoittavampia uomia.
Voiko siis toisesta luodun stillominaisuuskuvan käyttää hyväkseen etenemistä ja vapautumista varten? Yleisesti olen sanoutunut irti asemista ja pysyväisyyksistä. Ainakin tietoisesti ottaen. Käytännöstä en ihan tiedä.
Ehkä jokin sillkuva (se hetki) toisesta on hyvä, jos haluaa asettaa tilannetta jotenkin kartalle. Näkee vähän sitä, missä toinen menee. Tai missä itse menee suhteessa toiseen. Jos toinen tai itse tarvitsee jotain muuta, voi sitä vaikka vinkata. No, en tiedä.
NVG:tä esitteli alkuun yleisluennolla Hanna Savanna. Sittemmin sain osallistua myös syventävään seminaariin kuuntelijana. Materiaaleja tulee jälkikäteen sähköpostilla.
maanantai 17. marraskuuta 2014
Olioiden tanssi
Riippuu aiheesta se, miten asioita yhdistellään toisiinsa, ja mitä aihe saa ympärilleen. Toisaalta yhdistelyyn vaikuttaa se, kuka yhdistelyä ja kuvausta tekee. Yhdistelyn erilaisuutta aiheuttaa myös menettely ja lähtökohdat, joista käsin jotain rakennellaan.
Samakin ihminen voi yhdistellä samoja aiheita hyvin eri lailla, jos käsittely tehdään vaikka kokemastaan hyödyllisyyden vinkkelistä, tai jonkun ryhmän asioita ajaen, tai jos asioita pyritään vaikka kuvaamaan tieteellisemmin tai objektiivisemmin. Kyseessä on siten tarkoituksen erilaisuus.
Kasatun rakennelman syntymisen voi siis tiivistää tarkoitukseen. Tarkoitus vaihtelee eri tekijöiden perusteella. Tarkoitus ohjaa sitä, mitä asioita liitetään mukaan, ja millä tavoin.
Tarkoitus on aina jonkun tarkoitus. Erona voi mainita sen, onko tarkoitus oma, väsääkö joku jotain toista varten, tai muodostuuko tarkoitus jotenkin yhdessä dialogisesti.
Tarkoituksen voi myös jakaa sen perusteella, onko sillä ajallisesti miten pitkäaikaista pysyvyyttä. Tarkoitus voi olla johonkin yksittäiseen tilanteeseen liittyvä, ja samanlaisia tilanteita ei ehkä synny toistamiseen. Toisaalta samankaltaisia tilanteita voi toistua, jolloin samankaltainen tarkoitus voi toistua.
On myös erotettavissa tarkoitusta määrääviä tekijöitä, ja riippumatta siitä, kuka ja ketä varten asioita rakennellaan. Ehkä silloin voi tarkoituksen tiivistää siihen, että kasaamistyö voidaan tehdä ketä tahansa ihmistä varten vain, eli tarkoitus sopii yleisemmin.
Edellinen henkilöstä riippumaton tarkoitus perustuu sille, että löydetään asioita, joita kaikki jakavat. Puhutaan vaikka yhteisistä nimittäjistä. On yhteistä, jonka puitteissa voi rakennella kaikille sopivaa.
On myös meistä riippumatonta, ulkopuolisempaa kaikille sopivaa näkemystä maailmaan. Ehtona toki havaintojen tekijöiden tietty yhtenäisyys, jonka puitteissa yhteisesti jaettavaa näkemystä voi hakea.
Eri asiat näyttävät suhtautuvan toisiinsa jonkin muun kuin havaitsijan tekemän yhdistelytaipumuksen perusteella. Tai selkeämmin sanoen on havaitsijasta riippumattomia asioita ja näiden välisiä suhteita, ja tarkastelija voi myös päästä selville näistä niin, että joitain näkemyksiä voi jakaa useampi tarkastelija.
Luonnossa eliöt (ihminen mukaanlukien) muodostavat omia havaittavia rakenteita, ja toisaalta fysikaalisesti ajateltu maailma toimii tietyllä tapaa, ja järjestystä ja järjestymistä koskevia lainalaisuuksia on mahdollista havaita.
Vain tiedostaviin tai tarpeita kokeviin toimijoihin (A=actor) voi liittää jonkin tarkoituksen (T) ja tarkoitushakuisuuden (TH). Asioita (M=material) yhdistyy A:n päässä yhdistelylogiikalla L, ja tarkoitus voi olla vaikka luoda jokin kuvaus jostain, esim omaksi selkeytykseksi, muille välitettäväksi, tai jonkun toiminnan pohjaksi.
Jos asioita yhdistyy käytännön maailmoissa tarkastelijasta riippumatta, niin jonkin luonnonvoiman on oltava taustalla. Asioita on tapana järjestellä vain niiden, joiden katsotaan olevan toimijoita (A).
Koska luonnossa esiintyy jotain järjestelyä lähes jokaisen materiaalisen olioon liittyen, on esim jokainen massaolio jokin vaikuttaja, ja vaikutuskanavana on mm se, jota ihminen kuvaa gravitaatiolla ja siihen liittyvällä.
MM gravitaatio on yleisemmin ottaen sidos tiettyjen olioiden (massaoliot) välillä, eikä sidoksesta voi sanoutua irti massaolioihin kuuluvat, joskin sidoksen voimakkuutta voi joskus säätää, ja se tapahtuu etäisyyttä säätämällä.
Massaolioilla on taipumus rakentua suhteessa toisiinsa, ja oikeasti taipumus viittaa vähän kuin A:n liitettyyn tarkoitukseen. Tarkoitus toteutuisi hieman eri lailla, eli tällä kertaa jotenkin selkeästi, ja tuohon tapaan voi luoda A jopa selkeän mallin.
Herää tietysti se kysymys, että mitä kaikkia taipumuksia luonnossa voikaan esiintyä myös muilla kuin perinteisemmin ajatelluilla toimijoilla. Oli ne taipumukset mitä tahansa, niin jos maailma on jotenkin järjestäytynyt, niin se järjestäytyminen on noiden taipumusten summa.
Kaikkeus on ajateltavissa niin, että on olioita, ja niiden välisiä sidoksia. Yksittäinen olio voi olla yhteydessä toiseen, tai toisiin olioihin, useamman kuin yhden sidoksen kautta.
Kukin olemassaoleva olio on sidosverkossa enemmän tai vähemmän surffaileva. Olioita voi luokitella mm sen mukaan, miten kykeneviä ne ovat liikkumaan sidosverkossa.
Kai se yksittäisen olion liikkumiskyvykkyys on merkki siitä, miten moninaisia ja erilaisia ovat ne yhteydet, joihin olio on liittynyt.
Jos jotain olioyhteyttä voi säätää, niin säätämiskyky perustuu jollekin toiselle olioyhteydelle. Positionmuutosta saataisiin aikaan vain jostain sopivasta tukioliosta ponnistaen.
Millainen olio on sitten liittynyt mitenkin monen yhteyden kautta toisiin olioihin? Mistä johtuu se, että liittymisyhteyksien määrä vaihtelee oliosta toiseen? Ihminen on tässä mielessä huomattavasti levottomampi liikuskelija kuin vaikkapa Maata kiertävä Kuu.
Kukin olio toteuttaa varmaan liittymisensä niiden yhteyksien määräämänä, joihin on rakentunut. Kun olion liittyminen riippuu muista säätöä hakevista olioista, niin yhden säätäminen vaikutta toisiin säätämiseen sidottuihin olioihin.
Seurauksena on olioiden tanssi. Kun yksi vie, muut vikisevät enemmän tai vähemmän riippuen siitä, miten isosti kuuluvat viejän lähipiiriin. Kaukaisemmatkin vaikuttuvat jotain kautta.
Eikä jää vaikutuksetta se viejäkään, sillä kun hän liikkuu, liikkuu ehkä kaikki jonkin verran, ja kun muu maailma liikkuu, ei se voi olla puolestaan vaikuttamatta aloittajaan. Ja kuka on toisaalta viejän sysännyt liikkeelle? Entä sysääjän?
Ehkä olioiden tarkoitus on löytää lepo. Mitä suuremmat ovat liittymiset muihin, sen vakaampaa on olla ympäröivässä syleilyssä. Jos yhteyksiä on vähän, ei voi kuin olla kahmaistu milloin mihinkin.
Tai mitäpä väliä on olion toteutella sitä, mihin ei ole yhteydessä. On toisarvoista ja ohimenevää. Jos on osa jotain, niin se on enemmän tarvitsijan asia. Kun omat yhteydet toimii, ja lepo niiden suhteen, on olemassaolon tarkoitus ehkä täytetty.
Kukin hoitakoon tarpeelliseksi katsomansa. Eiköhän siitä jotain synny. Ehkä ei mitään pysyvää, vaan tanssia olisi kaikki. Mitä sitten on se musiikki, jonka mukaan mennään? Ja kuka on musiikin säveltänyt? Musiikki soi, ja luomakunta pyörii. Ehkä tanssi luo musiikin, ja musiikki puolestaan tanssin.
No, edellinen kappale oli jo täyttä höttöä. Voiko sitä arvioida jotenkin, eli edellisellä arvelulla onko jotain arvoa? Entä mikä voisi olla em arvelua parempi? Sellainen, josta voi päästä vähän parempaan kaiken kuvaukseen?
sunnuntai 16. marraskuuta 2014
Kirjoitusvirran tarkoituksenmukaiset järjestelyt
MM tänään olen kirjoitellut. Vähän kuin meinasinkin. Saas nähdä, että saanko lähdettyä ulkoilemaan. Ainakaan punttisalille ei ole resursseja.
Mutta se kirjoittelu, ja sen kautta jalostusta siivittävät järjestelyt. Läpikäymiset ovat kivoja, mutta sitä alkaa nykyään epäillä jo sitä, että läpikäyntijärjestelyissä on eroja. Helposti tulee nuukahdettua, eikä osaa aina ajatella, että miten voisi jalostaa myös itse työkalua.
Ensin mieleen tuleva ajatus on kirjoitusten jäsentely. Jonkin teeman puitteissa sopiva jaottelu on aika selkeä juttu. Tuo paljon etua, koska selkeyttää monella tapaa.
Mutta jos ajattelee kirjoittelua laajemmin, eli kaikkia mahdollisia aiheita. Miten jaotella mieleentuleva niin, että jaottelu palvelisi asioiden selkiintymistä? Sujuva kokonaisrakenne on siis mielessä.
Tyypillisintä on kirjoitella jostain mieleentulevasta, vaikka esim ihan vähäisen intuition pohjalta. Liikkeelle lähdettyä langanpäitä löytyy pikkuhiljaa lisää. Seurattavien reittien määrä räjähtää helposti käsiin.
Langanpäiden löytymisen seuraus on se, ettei alkuperäistä teemaa osaa enää viedä eteenpäin itsenäisesti. On liikaa kutkuttelevan houkuttelevia, ja varmasti jollain tapaa asiaan liittyviä riippuvuuksia mielessä. Ei voi mielessä enää kaventua suureen valintaan, sillä valinnan takana olevaa taustaa ei välttämättä tiedä kunnolla, eikä valinnat ehkä olisi järkeviä. Seurauksena olisi jotain suhteellisuudentajutonta asian eteenpäinvientiä.
No, sitä varten mulla on se "aliohjelmaperiaate". Pyritään rakennetamaan ensin sopiviksi ne teemat, jotka voi kasata melko itsenäisesti. Jos itsenäisen oloisia osakokonaisuuksia löytyy, ja ne onnistuu väsäämään sujuviksi, voi aliohjelmaa käyttää sopivasti suurempien rakennelmien osina. Sama aliohjelma kelpaa moneen yhteyteen, eli on valmiiden palikoiden monikäyttöisyyttä.
Asiaa voi ajatella niinkin, että miten voi järjestää sopivia kuvia, jos rakenteluun ei ole edes sopivia palasia. Palasten sopivuus ja tarkoituksenmukaisuus on tärkeää. Elämä rakentuu paloista, jos ne vain löytää. Kun jonkin tärkeän palan kanssa on tullut tutuksi, niin sitä kyllä osaa käytelläkin ihan toiseen malliin. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan.
Ongelmaksi jää käytäntö. Eli miten edistää itsenäisten palojen löytymistä? Palikan rakentelun kyllä voi osata, jos vain oivaltaa jonkin palikan olemassaolon.
Ei kai rakennusosasia löydy kuin tarpeen kautta. Kirjoittelee ja käsittelee jollain tapaa eläväksi heränneitä asioita, jolloin ei voi olla törmäämättä siihen, että jotain tarvitsee.
Uppoutua siis kannattaa työkenttään. Kun eteenpäinvienti töksähtää, on aika viedä eteenpäin edes sitä haaraa, jota ehkä kykenee sillä hetkellä. Jos haaran takaa löytyy itsenäinen kokonaisuus, niin sitten sen voi rakentaa, ja maailma on sitä myöten valmiimpi hyödynnettäviltä rakennusosilta.
Seurailla voi auenneita langanpäitä kunnes jotain itsenäistä ja selkeän käytettävä ja käyttökelpoista saa kasaan. Jos alkuperäisaiheeseen liittyviä ei selvitä kunnolla, ei liittyvää voi integroida alkuperäistuotokseen jouhevasti. Silloin voi toki tyytyä jättämään todennäköinen tärkeä pois käsittelystä. Parempi kuin väkisin ymppäys.
Jos jotain tärkeää ja itsenäisemmän teoksen mittapuun mukaan oleennnaista osaa ei saa tuotua mukaan alkuperäisyritelmään, jää se yritelmä enemmän hötöksi. Jotain puuttuu niin, ettei selkeää rautalankaa saada. Siis rautalankaa esim hyödyllisyys- ja käyttökelpoisuusmielessä, ja ehkä esim vain itseä, ja ehkä vielä jopa jotain tiettyä elämänvaihetta varten.
On siis todennäköistä se, että jos kirjoittelee jostain aiheesta, voi joutua jättämään sen höttötasoiseksi. Hötön voi rautalankaistaa myöhemmin. Toisaalta voi seurailla ja käsitellä esiin nousevia lankoja niin kauan, että sen alkuperäisaiheen voi rakentaa rautaiseksi.
Voi olla, että jonkin satunnaisesti mieleen nousevan teeman rautalankaistaminen tarvittavien rautalankaosien rakentamisen jälkeen on monesti utopiaa. Sopiva johtopäätös voisi olla, ettei herätteestä itsestään saataisi aikaan kuin lähtö, ja loppuvaihe jäisi tuntemattomaksi, eli alkuperäisideaan tarttuminen veisi kyllä lopulta jonnekin, mutta määränpää selkiäisi vain asioita läpikäymällä.
Kuka sanoikaan, että kirjoittamisen täytyy olla jotain tietoisen rakenneltua? Minusta tuntuu, että kirjoittelu on parhaimmillaan elämän seuraamista ja asioiden löytämistä.
Kyseessä olisi siis ilmaistuna kirjoittelun laji, jossa ei niinkään korostuisi kontrollointi, vaan heittäytyminen. Se on asioille antautumista. Samaa kirjoitin tänään elämän muustakin järjestelystä.
http://juhasamuel.blogspot.fi/2014/11/luonto-hoitaa-ja-sille-rauhaa.html
Mutta se kirjoittelu, ja sen kautta jalostusta siivittävät järjestelyt. Läpikäymiset ovat kivoja, mutta sitä alkaa nykyään epäillä jo sitä, että läpikäyntijärjestelyissä on eroja. Helposti tulee nuukahdettua, eikä osaa aina ajatella, että miten voisi jalostaa myös itse työkalua.
Ensin mieleen tuleva ajatus on kirjoitusten jäsentely. Jonkin teeman puitteissa sopiva jaottelu on aika selkeä juttu. Tuo paljon etua, koska selkeyttää monella tapaa.
Mutta jos ajattelee kirjoittelua laajemmin, eli kaikkia mahdollisia aiheita. Miten jaotella mieleentuleva niin, että jaottelu palvelisi asioiden selkiintymistä? Sujuva kokonaisrakenne on siis mielessä.
Tyypillisintä on kirjoitella jostain mieleentulevasta, vaikka esim ihan vähäisen intuition pohjalta. Liikkeelle lähdettyä langanpäitä löytyy pikkuhiljaa lisää. Seurattavien reittien määrä räjähtää helposti käsiin.
Langanpäiden löytymisen seuraus on se, ettei alkuperäistä teemaa osaa enää viedä eteenpäin itsenäisesti. On liikaa kutkuttelevan houkuttelevia, ja varmasti jollain tapaa asiaan liittyviä riippuvuuksia mielessä. Ei voi mielessä enää kaventua suureen valintaan, sillä valinnan takana olevaa taustaa ei välttämättä tiedä kunnolla, eikä valinnat ehkä olisi järkeviä. Seurauksena olisi jotain suhteellisuudentajutonta asian eteenpäinvientiä.
No, sitä varten mulla on se "aliohjelmaperiaate". Pyritään rakennetamaan ensin sopiviksi ne teemat, jotka voi kasata melko itsenäisesti. Jos itsenäisen oloisia osakokonaisuuksia löytyy, ja ne onnistuu väsäämään sujuviksi, voi aliohjelmaa käyttää sopivasti suurempien rakennelmien osina. Sama aliohjelma kelpaa moneen yhteyteen, eli on valmiiden palikoiden monikäyttöisyyttä.
Asiaa voi ajatella niinkin, että miten voi järjestää sopivia kuvia, jos rakenteluun ei ole edes sopivia palasia. Palasten sopivuus ja tarkoituksenmukaisuus on tärkeää. Elämä rakentuu paloista, jos ne vain löytää. Kun jonkin tärkeän palan kanssa on tullut tutuksi, niin sitä kyllä osaa käytelläkin ihan toiseen malliin. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan.
Ongelmaksi jää käytäntö. Eli miten edistää itsenäisten palojen löytymistä? Palikan rakentelun kyllä voi osata, jos vain oivaltaa jonkin palikan olemassaolon.
Ei kai rakennusosasia löydy kuin tarpeen kautta. Kirjoittelee ja käsittelee jollain tapaa eläväksi heränneitä asioita, jolloin ei voi olla törmäämättä siihen, että jotain tarvitsee.
Uppoutua siis kannattaa työkenttään. Kun eteenpäinvienti töksähtää, on aika viedä eteenpäin edes sitä haaraa, jota ehkä kykenee sillä hetkellä. Jos haaran takaa löytyy itsenäinen kokonaisuus, niin sitten sen voi rakentaa, ja maailma on sitä myöten valmiimpi hyödynnettäviltä rakennusosilta.
Seurailla voi auenneita langanpäitä kunnes jotain itsenäistä ja selkeän käytettävä ja käyttökelpoista saa kasaan. Jos alkuperäisaiheeseen liittyviä ei selvitä kunnolla, ei liittyvää voi integroida alkuperäistuotokseen jouhevasti. Silloin voi toki tyytyä jättämään todennäköinen tärkeä pois käsittelystä. Parempi kuin väkisin ymppäys.
Jos jotain tärkeää ja itsenäisemmän teoksen mittapuun mukaan oleennnaista osaa ei saa tuotua mukaan alkuperäisyritelmään, jää se yritelmä enemmän hötöksi. Jotain puuttuu niin, ettei selkeää rautalankaa saada. Siis rautalankaa esim hyödyllisyys- ja käyttökelpoisuusmielessä, ja ehkä esim vain itseä, ja ehkä vielä jopa jotain tiettyä elämänvaihetta varten.
On siis todennäköistä se, että jos kirjoittelee jostain aiheesta, voi joutua jättämään sen höttötasoiseksi. Hötön voi rautalankaistaa myöhemmin. Toisaalta voi seurailla ja käsitellä esiin nousevia lankoja niin kauan, että sen alkuperäisaiheen voi rakentaa rautaiseksi.
Voi olla, että jonkin satunnaisesti mieleen nousevan teeman rautalankaistaminen tarvittavien rautalankaosien rakentamisen jälkeen on monesti utopiaa. Sopiva johtopäätös voisi olla, ettei herätteestä itsestään saataisi aikaan kuin lähtö, ja loppuvaihe jäisi tuntemattomaksi, eli alkuperäisideaan tarttuminen veisi kyllä lopulta jonnekin, mutta määränpää selkiäisi vain asioita läpikäymällä.
Kuka sanoikaan, että kirjoittamisen täytyy olla jotain tietoisen rakenneltua? Minusta tuntuu, että kirjoittelu on parhaimmillaan elämän seuraamista ja asioiden löytämistä.
Kyseessä olisi siis ilmaistuna kirjoittelun laji, jossa ei niinkään korostuisi kontrollointi, vaan heittäytyminen. Se on asioille antautumista. Samaa kirjoitin tänään elämän muustakin järjestelystä.
http://juhasamuel.blogspot.fi/2014/11/luonto-hoitaa-ja-sille-rauhaa.html
Elämänhallintaohjelmisto
Joskus ajattelin, että koodaisin ohjelmiston, joka mallintaisi ihmistä. Sopivaa dataa, ja ulos se, miten asioita saadaan paremmalle tolalle. Ohjelmisto tukisi ratkaisuissa, ja myös tekisi herätyksen, mikäli jokin näyttäisi menevänä huonoon suuntaan.
Kyseessä oli siis elämänhallintaohjelmisto. En silloin vielä muotoillut unelmaani ihan näin selkeästi. Toisaalta jätin koodausvaiheen toteuttamatta, jotain pseudokoodeja lukuunottamatta.
Mutta. Eiköhän ideaa ole tarkemmin ajateltuna viety eteepäin. Tarkoitan nyt tätä kirjoittelua, jota on tullut harrasteltua. Kirjoitteluni on koskenut usein elämänhallintaa. Tämän avulla voi selkeyttää näkemyksiä ja työstää jollain tapaa itseään.
Vaikka joskus kirjoittelun ja muun läpikäymisen aiheena ollut enemmän muu kuin suora elämänhallinta, niin silloinkin kyseessä on ollut erilaisten taitojen kartuttaminen, jota voi käyttää elämänsä sujuvaan eteenpäinvientiin.
Olen aiemmin ilmaissut, että jos etenen oikeassa elämässä joskus parempaan suuntaan, niin haluan myös tietää etenemiseen liittyviä asioita tietoisemmin. Pelkkä siirtymisen onnistuminen ei tyydyttäisi mieltä.
Oikeastaan teen onnistumisia enemmän testatakseni näitä "teorioitani". Toisaalta saatan tehdä käytännön toimia sen vuoksi, että saan lisäkipinää rakentaa ja jalostaa jotain teoriaa.
Tyylini on outo. En ole tavannut ketään, joka olisi ihan näin vahvasti liikkeellä samalla tapaa. Ei saisi miettiä liiaksi kaikkea. Toisaalta ei saisi myöskään hölmöillä, eikä aiheuttaa ristiriitoja ja typeryyksiä itsensä ja näin ollen usein myös muiden haitaksi.
Minkä tekee itselle, siitä maksaa muut helposti ja päinvastoin. Ollaan kytköksissä ja toisia myös säädellään aktiivisesti. Näin, vaikka kaikkihan ovat oman onnensa seppiä, ja vastuussa omasta elämästään. No, offtopikkia tämä kappale.
Johtopäätökseni on, että itseä ja omaa tilannetta ei saa liiaksi tiedostaa, eikä saa käyteskellä omia päätelmiä oman elämän läpivientiin. Sitä varten on olemassa kaavoja, joita meitä viisaammat säätää.
Kyseessä oli siis elämänhallintaohjelmisto. En silloin vielä muotoillut unelmaani ihan näin selkeästi. Toisaalta jätin koodausvaiheen toteuttamatta, jotain pseudokoodeja lukuunottamatta.
Mutta. Eiköhän ideaa ole tarkemmin ajateltuna viety eteepäin. Tarkoitan nyt tätä kirjoittelua, jota on tullut harrasteltua. Kirjoitteluni on koskenut usein elämänhallintaa. Tämän avulla voi selkeyttää näkemyksiä ja työstää jollain tapaa itseään.
Vaikka joskus kirjoittelun ja muun läpikäymisen aiheena ollut enemmän muu kuin suora elämänhallinta, niin silloinkin kyseessä on ollut erilaisten taitojen kartuttaminen, jota voi käyttää elämänsä sujuvaan eteenpäinvientiin.
Olen aiemmin ilmaissut, että jos etenen oikeassa elämässä joskus parempaan suuntaan, niin haluan myös tietää etenemiseen liittyviä asioita tietoisemmin. Pelkkä siirtymisen onnistuminen ei tyydyttäisi mieltä.
Oikeastaan teen onnistumisia enemmän testatakseni näitä "teorioitani". Toisaalta saatan tehdä käytännön toimia sen vuoksi, että saan lisäkipinää rakentaa ja jalostaa jotain teoriaa.
Tyylini on outo. En ole tavannut ketään, joka olisi ihan näin vahvasti liikkeellä samalla tapaa. Ei saisi miettiä liiaksi kaikkea. Toisaalta ei saisi myöskään hölmöillä, eikä aiheuttaa ristiriitoja ja typeryyksiä itsensä ja näin ollen usein myös muiden haitaksi.
Minkä tekee itselle, siitä maksaa muut helposti ja päinvastoin. Ollaan kytköksissä ja toisia myös säädellään aktiivisesti. Näin, vaikka kaikkihan ovat oman onnensa seppiä, ja vastuussa omasta elämästään. No, offtopikkia tämä kappale.
Johtopäätökseni on, että itseä ja omaa tilannetta ei saa liiaksi tiedostaa, eikä saa käyteskellä omia päätelmiä oman elämän läpivientiin. Sitä varten on olemassa kaavoja, joita meitä viisaammat säätää.
Fiilis-, olotila-, ja olosuhde-surffailun haasteellisuus
Entä jos vain voisit piipahtaa omissa fiiliksissä. Siis ihan hetkellisesti, jonka jälkeen saisit vapautuksen vierailusta.
Kun olet työllä ja vaivalla saat itsesi milloin mihinkin tilaan, sekä vielä useammin enemmän ajautumisen siivittämänä, ja ilman koettua mahdollisuutta nopeasti hypätä pois, niin kyllä sitä on aika lailla tiettyjen hetkien ja vaiheiden vanki.
Elokuvissa ihmiskohtalot etenee usein katsojan kannalta nopeasti. Ei ole hitaita uuvuttavia trendejä, ja jos niitä, niin selkeä fiilis hitaasti menevään alamäkeen on aistittavissa.
Elokuvassa voidaan käydä pohjilla, mutta pohjilla ei koskaan olla ilman vahvoja ylöspäin meneviä tikkaita. Tikkaat katsojalle on olemassa sen johdosta, että yleensä kaiken aika on tosiaan mielessä pidempi jatkumo, sillä eri tapahtumien väli ei ole vuosia tmv.
Toisaalta vahvakaan samaistuminen ei ole sama asia kuin olla itse toivottomassa tilassa. Voi olla ulkopuolisempi. Lisäksi elokuvissa on usein totuttu odottamaan jotain onnellista tai kohtuullista loppua.
Elokuvaan nähden lähemmäs oikeaa tilannetta pääsee down-ihmisen kohtaava, läheinen tai vähän kaukaisempi. Olotila voi joissain tapauksissa vyöryä päälle konkreettisemmin, mutta kun pakotila on olemassa, niin sitä ehkä myös käytetään.
Jos ihminen saapuu yllättäen keskelle raskasta ja epämieluisaa tilaa, on hänellä luontainen tapa yrittää tehdä jotain irtiottoa tilanteesta. Hidas kasvaminen ahdingontäyteiseen vaiheeseen on suurempi haaste poispompattavaksi.
Kun epäedulliseen suuntaan kasvaa, niin sitä menee monella tapaa syvälle sinne, minne ei kaiken järjen tai tuntemusten mukaan tulisi mennä. Mutta tämä tilannehan on elämässä, ja erityisesti siinä vaiheessa, kun kasvetaan äidinmaidon mukana johonkin suuntaan, mitä tuskin voi välttää, ilman erityissattumia.
Huonosti suuntautuneenakin voi elämä olla aika hyväksi koettua. Voi olla se tilanne, että epäedullisen vaiheen pystyy kompensoimaan tehokkaasti, jolloin olotila säilyy selkeästi plussalla. Haittana on pönkitys, joka vie energiaa, joka on pois sen vapaammalta suuntaamiselta.
Missä määrin on sitten oltava ja tyydyttävä pönkitystä vaativiin olosuhteisiin? Voiko olla olemassa olosuhteet, joissa ylimääräinen ylläpito työ on poissa tai erittäin pientä?
Kyllä kunkin vaihe voi olla monesti aika lailla sitä tasoa, ettei vaihtoehtoisia asuinlaaksoja aina jakseta ajatella kovin mahdolliseksi, puhumattakaan tavoitteelliseksi. On kiva kyllä uneksia paremmasta, mutta päiväunten tavoite ei ole siirtyä toisaalle, vaan olla nykyisessä.
Vasta kun taivas alkaa pudota päälle, mannerlaatat liikkua uhkaavasti ja ahdistavasti, voi tulla kiire harkitsemaan vaihtoehtoisuuksia. Eikä siinä paljoa ehkä ole aikaa suurempaan suunnitelmallisuuteen, jos sitä nyt kuka sitten edes haluaisi.
Entäs se vastakohta? Ei milloinkaan tyytyväinen, vaan ruoho tuntuu olevan aina vihreää aidan takana? No, tämä on oikeasti lottotouhua, joka ei kuulu tähän kirjoitukseen.
Sellainen tunne, että fiksuksi ajateltu on maltillinen, ja enemmän syrjästä seuraava, vaikka päällä olisi huonot olosuhteet. Jos fiksu huomaa olevansa ahdingossa olosuhteiden vuoksi, niin hän pyrkii järjestämään sopivaa välimatkaa siihen, mikä hiertää.
Fiksu ja tolkullinen ei siis törmäile reaktiivisesti seinästä toiseen. Hän ei myöskään irtaannu lottoajaksi tai uhkapeluriksi. Fiksu ei myöskään jää tuleen makaamaan. Silti hän ei myöskään irtisanoudu tilanteesta täysin, vaan säätää suhdetta epämiellyttävään todellisuuteen aktiivisesti sen mukaan, mikä on tarkoituksellista.
Kun olet työllä ja vaivalla saat itsesi milloin mihinkin tilaan, sekä vielä useammin enemmän ajautumisen siivittämänä, ja ilman koettua mahdollisuutta nopeasti hypätä pois, niin kyllä sitä on aika lailla tiettyjen hetkien ja vaiheiden vanki.
Elokuvissa ihmiskohtalot etenee usein katsojan kannalta nopeasti. Ei ole hitaita uuvuttavia trendejä, ja jos niitä, niin selkeä fiilis hitaasti menevään alamäkeen on aistittavissa.
Elokuvassa voidaan käydä pohjilla, mutta pohjilla ei koskaan olla ilman vahvoja ylöspäin meneviä tikkaita. Tikkaat katsojalle on olemassa sen johdosta, että yleensä kaiken aika on tosiaan mielessä pidempi jatkumo, sillä eri tapahtumien väli ei ole vuosia tmv.
Toisaalta vahvakaan samaistuminen ei ole sama asia kuin olla itse toivottomassa tilassa. Voi olla ulkopuolisempi. Lisäksi elokuvissa on usein totuttu odottamaan jotain onnellista tai kohtuullista loppua.
Elokuvaan nähden lähemmäs oikeaa tilannetta pääsee down-ihmisen kohtaava, läheinen tai vähän kaukaisempi. Olotila voi joissain tapauksissa vyöryä päälle konkreettisemmin, mutta kun pakotila on olemassa, niin sitä ehkä myös käytetään.
Jos ihminen saapuu yllättäen keskelle raskasta ja epämieluisaa tilaa, on hänellä luontainen tapa yrittää tehdä jotain irtiottoa tilanteesta. Hidas kasvaminen ahdingontäyteiseen vaiheeseen on suurempi haaste poispompattavaksi.
Kun epäedulliseen suuntaan kasvaa, niin sitä menee monella tapaa syvälle sinne, minne ei kaiken järjen tai tuntemusten mukaan tulisi mennä. Mutta tämä tilannehan on elämässä, ja erityisesti siinä vaiheessa, kun kasvetaan äidinmaidon mukana johonkin suuntaan, mitä tuskin voi välttää, ilman erityissattumia.
Huonosti suuntautuneenakin voi elämä olla aika hyväksi koettua. Voi olla se tilanne, että epäedullisen vaiheen pystyy kompensoimaan tehokkaasti, jolloin olotila säilyy selkeästi plussalla. Haittana on pönkitys, joka vie energiaa, joka on pois sen vapaammalta suuntaamiselta.
Missä määrin on sitten oltava ja tyydyttävä pönkitystä vaativiin olosuhteisiin? Voiko olla olemassa olosuhteet, joissa ylimääräinen ylläpito työ on poissa tai erittäin pientä?
Kyllä kunkin vaihe voi olla monesti aika lailla sitä tasoa, ettei vaihtoehtoisia asuinlaaksoja aina jakseta ajatella kovin mahdolliseksi, puhumattakaan tavoitteelliseksi. On kiva kyllä uneksia paremmasta, mutta päiväunten tavoite ei ole siirtyä toisaalle, vaan olla nykyisessä.
Vasta kun taivas alkaa pudota päälle, mannerlaatat liikkua uhkaavasti ja ahdistavasti, voi tulla kiire harkitsemaan vaihtoehtoisuuksia. Eikä siinä paljoa ehkä ole aikaa suurempaan suunnitelmallisuuteen, jos sitä nyt kuka sitten edes haluaisi.
Entäs se vastakohta? Ei milloinkaan tyytyväinen, vaan ruoho tuntuu olevan aina vihreää aidan takana? No, tämä on oikeasti lottotouhua, joka ei kuulu tähän kirjoitukseen.
Sellainen tunne, että fiksuksi ajateltu on maltillinen, ja enemmän syrjästä seuraava, vaikka päällä olisi huonot olosuhteet. Jos fiksu huomaa olevansa ahdingossa olosuhteiden vuoksi, niin hän pyrkii järjestämään sopivaa välimatkaa siihen, mikä hiertää.
Fiksu ja tolkullinen ei siis törmäile reaktiivisesti seinästä toiseen. Hän ei myöskään irtaannu lottoajaksi tai uhkapeluriksi. Fiksu ei myöskään jää tuleen makaamaan. Silti hän ei myöskään irtisanoudu tilanteesta täysin, vaan säätää suhdetta epämiellyttävään todellisuuteen aktiivisesti sen mukaan, mikä on tarkoituksellista.
Luonto hoitaa, ja sille rauhaa
Nonnista. Taas täällä keikun. Pari tuntia yöunta tai vähemmän, ... ja eikun kahvit, ja valmiita kinkkusipulileipiä ja suklaakuivakakkua :)
Sehän meni niin, että kirjoittelin ennen nukkumaan menoa, ja toisaalta jäi askarruttamaan eräs oman elämän käänne. No, käänne ratkesi pienten unien jälkeen. Sain vastauksen jollain tapaa tilannetta summaten. Unen vastaus ei ollut höpöhöpöä, vaan juuri se, joka tuli tehdä, ja myös arikitajunnalla jälkikäteen miettien.
Olen jonkin verran kritisoinut nykyisiä hoitokäytäntöjä. Niissä on liikaa tavoitteellisuutta. Ensimmäinen haitta on, että jos tavoitteen taakse saa itsensä tellättyä miten vain, voi yhteys katketa omaan itseen.
Toinen häiritsevä asia omassa kuntoutumisessa on se, että osatavoitteet voi mieltää liian orjallisesti. Osatavoitteita ei saisi asettaa korkealle, ellei erityissyytä. Erityissyytä ei haeta, vaan tavoitteeksi voi muotoilla itselleenkin mitä vain, ja siis liian heppoisen oloisesti, ja liian sitovasti.
Kuntoutujan näkökulmasta itselleni suunnatut ohjeet ovat olleet lähinnä ylläpitoon keskittyviä. Häärätään siellä täällä. Negatiivisesti vaikuttavia tekijöitä lievennetään ja positiivisesti vaikuttavia lisätään. Suljetaan pois asioita, joilla ei ole vaikutusta.
Hiukan epämääräisessä tulostavoitteessa, eli kohtuullisessa hyvinvoinnissa on se oletus, että kai se tavoite sieltä ennenpitkää esiin putkahtaa, ja siinä määrin, että tuloksiin voidaan olla tyytyväisiä. Näin tehdään yleensä niiden tehtävien kohdalla, joihin ei ole selkeää optimiratkaisua.
Oman elämän järjestelyt, perheen, yhteiskunnan, ... ovat sellaisia, joiden kanssa on eniten tapana puuhastella, löperöidä tmv, koska rautaista otetta on vaikea saada, ko tavoitteeseen pääsyssä. Ratkaisuna tuleekin olla, että tietoista asioidenvientiä ei myöskään turhan päiten korosteta, olemassaolevan mahdottoman tilanteen vuoksi.
Oma arveluni näissä vaikeissa asioissa on se, että "luomuratkaisu" on paras, jos siihen voidaan päästä. Se ratkaisu, minkä luonto itse järjestää. Voi pyrkiä erilaisiin asioihin, ja tosiaan mieluusti suoraan kohti haasteita, jolloin ristiriidat aktivoituvat. Kun syntyy erilaisia ja eri vahvuisia voimia, niin kokija organisoituu niiden mukaisesti, jos vaan malttaa kokea erilaisia asiaankuuluvia tiloja.
Kun luonto järjestelee asioita, se voi hakea järjestelynsä mitä kautta tahansa. Kriisit kuuluvat luonnon keinovalikoimiin. Siis se, että ihmisen tehokas toiminta ajetaan alas niin pitkälle kuin tarvis. Alasajo voi olla tyypillisesti masennus, toivottomuus, tai vaikka psykosomatisointi.
Jos on olemassa rajat, joiden puitteissa kasvun kohti jotain parempaa on tapahduttava, niin luonto ei suosi ihan kaikkia rajoja, joita on tapana asettaa. Yöunista ei ehkä voi pitää kiinni. Joskus ei myöskään siitä, että ylimääräistä painoa kertyy. Riippuvuuksien, eli mielihyvällä kompensoivien mentelmien kirjo on laaja.
Näennäisratkaisut auttavat hetkellisesti, mutta luonto vie niiden kautta ihmistä oikeasti tiukemmalle. Selvä, koska mitäs se kiertely auttaa, siis ihan suoranaisesti. Kiertelyn avulla siima saadaankin kireälle, jolloin jokin tärkeä voi paukahtaa poikki, ja syntyy eriasteinen kasvunhyppy, tai kuoriutuminen uuteen tilaan.
Ehkä kunnon kasvu on sitä, että siinä aina jotain menee rikki. Paluuta vanhaan ei voi kovin suoraan enää virittää, sillä "napanuoraa" ei ole enää. Taantumusta voi toki muuten generoida paljonkin, mutta se lienee helpompi siivoilla kun taas resursseja.
Sehän meni niin, että kirjoittelin ennen nukkumaan menoa, ja toisaalta jäi askarruttamaan eräs oman elämän käänne. No, käänne ratkesi pienten unien jälkeen. Sain vastauksen jollain tapaa tilannetta summaten. Unen vastaus ei ollut höpöhöpöä, vaan juuri se, joka tuli tehdä, ja myös arikitajunnalla jälkikäteen miettien.
Olen jonkin verran kritisoinut nykyisiä hoitokäytäntöjä. Niissä on liikaa tavoitteellisuutta. Ensimmäinen haitta on, että jos tavoitteen taakse saa itsensä tellättyä miten vain, voi yhteys katketa omaan itseen.
Toinen häiritsevä asia omassa kuntoutumisessa on se, että osatavoitteet voi mieltää liian orjallisesti. Osatavoitteita ei saisi asettaa korkealle, ellei erityissyytä. Erityissyytä ei haeta, vaan tavoitteeksi voi muotoilla itselleenkin mitä vain, ja siis liian heppoisen oloisesti, ja liian sitovasti.
Kuntoutujan näkökulmasta itselleni suunnatut ohjeet ovat olleet lähinnä ylläpitoon keskittyviä. Häärätään siellä täällä. Negatiivisesti vaikuttavia tekijöitä lievennetään ja positiivisesti vaikuttavia lisätään. Suljetaan pois asioita, joilla ei ole vaikutusta.
Hiukan epämääräisessä tulostavoitteessa, eli kohtuullisessa hyvinvoinnissa on se oletus, että kai se tavoite sieltä ennenpitkää esiin putkahtaa, ja siinä määrin, että tuloksiin voidaan olla tyytyväisiä. Näin tehdään yleensä niiden tehtävien kohdalla, joihin ei ole selkeää optimiratkaisua.
Oman elämän järjestelyt, perheen, yhteiskunnan, ... ovat sellaisia, joiden kanssa on eniten tapana puuhastella, löperöidä tmv, koska rautaista otetta on vaikea saada, ko tavoitteeseen pääsyssä. Ratkaisuna tuleekin olla, että tietoista asioidenvientiä ei myöskään turhan päiten korosteta, olemassaolevan mahdottoman tilanteen vuoksi.
Oma arveluni näissä vaikeissa asioissa on se, että "luomuratkaisu" on paras, jos siihen voidaan päästä. Se ratkaisu, minkä luonto itse järjestää. Voi pyrkiä erilaisiin asioihin, ja tosiaan mieluusti suoraan kohti haasteita, jolloin ristiriidat aktivoituvat. Kun syntyy erilaisia ja eri vahvuisia voimia, niin kokija organisoituu niiden mukaisesti, jos vaan malttaa kokea erilaisia asiaankuuluvia tiloja.
Kun luonto järjestelee asioita, se voi hakea järjestelynsä mitä kautta tahansa. Kriisit kuuluvat luonnon keinovalikoimiin. Siis se, että ihmisen tehokas toiminta ajetaan alas niin pitkälle kuin tarvis. Alasajo voi olla tyypillisesti masennus, toivottomuus, tai vaikka psykosomatisointi.
Jos on olemassa rajat, joiden puitteissa kasvun kohti jotain parempaa on tapahduttava, niin luonto ei suosi ihan kaikkia rajoja, joita on tapana asettaa. Yöunista ei ehkä voi pitää kiinni. Joskus ei myöskään siitä, että ylimääräistä painoa kertyy. Riippuvuuksien, eli mielihyvällä kompensoivien mentelmien kirjo on laaja.
Näennäisratkaisut auttavat hetkellisesti, mutta luonto vie niiden kautta ihmistä oikeasti tiukemmalle. Selvä, koska mitäs se kiertely auttaa, siis ihan suoranaisesti. Kiertelyn avulla siima saadaankin kireälle, jolloin jokin tärkeä voi paukahtaa poikki, ja syntyy eriasteinen kasvunhyppy, tai kuoriutuminen uuteen tilaan.
Ehkä kunnon kasvu on sitä, että siinä aina jotain menee rikki. Paluuta vanhaan ei voi kovin suoraan enää virittää, sillä "napanuoraa" ei ole enää. Taantumusta voi toki muuten generoida paljonkin, mutta se lienee helpompi siivoilla kun taas resursseja.
Elämän eliitissä?
Joskus on synkkiä hetkiä. Silloin voi unohtaa, että jollakin näitä voi olla jatkuvasti. Eikä ole ehkä kuin toivottomuutta.
Entä jos kuulun elämän suhteen siihen porukkaan, jota voi kutsua eliitiksi?
Tuli mieleen, että oli eliitissä tai ei, niin ikävät olotilat on kestettävä kunnialla. Tarkoitan sitä, että jos on down, ei toimi sen suhteen kovin radikaalisti.
Ehkä on niin, että mitä vähemmän asioita tarvitsee muuttaa perusteellisesti huonojen tilojen vuoksi, sen parempi. Toisaalta jotain voi olla hyvä myös muuttaa, mikäli tarvetta.
Milloin siis antaa huonon olotilan vaikuttaa rakenteisiin, ja milloin ei, ja missä määrin keskittyä asioiden järjestelyyn?
Voi tosiaan olla, että mitä suuremmin tarvitsee turvautua järjestelyyn, sen huonompi on tunnetilojen kestokyky. Järjestelyn voi suorittaa omassa päädyssä tai itsen ulkopuolella. Ensimmäinen lienee usein se suositellumpi vaihtoehto, mikäli kyseessä on projekti tuulimyllyjä vastaan.
Jos itse terveesti rakentunut, niin silloin ei itseä kannata muutella. Kai se tunnemylläkkä on sitä varten, että tuon tilan myös saavuttaa.
Mitä enemmän onnistuu kääntämään tilanteita niin, että niitä varten on selkeän valmis ja vankka vastaanotto, niin kai sitä on sen valmiimpi kohtaamaan eteen tulevaa.
Jos tilanteita ei onnistu neutraloimaan onnistuneella rakennustyöllä, niin ei siinä auta kuin palata työn ääreen aina kun niitä tilaisuuksia siunaantuu. Josko olisi sillä kertaa riittävästi eväitä selkeämpään haasteen selätykseen.
Sen olen itse huomannut, että jos jotain haastetta ei ole pakko selättää, niin se haaste tulee helposti heivattua pois tehtävälistalta. Mitenhän saisi itsensä arvostamaan haasteita niin, että olisi iloinen jokaisesta vastaantulevasta sen perusteella, että on huomannut tehtävää omassa järjestelmässään?
Sen olen huomannut, että jos pärjäämisvalmiuden hakemisen lykkää jossain, voi olla yllättäen pahoissa ongelmissa kun olisikin pakko päästä eteenpäin, ja jumetus toteutuu vain sen takia, että on ollut aiemmin mukavuudenhaluinen töidenvälttelijä.
Entä jos kuulun elämän suhteen siihen porukkaan, jota voi kutsua eliitiksi?
Tuli mieleen, että oli eliitissä tai ei, niin ikävät olotilat on kestettävä kunnialla. Tarkoitan sitä, että jos on down, ei toimi sen suhteen kovin radikaalisti.
Ehkä on niin, että mitä vähemmän asioita tarvitsee muuttaa perusteellisesti huonojen tilojen vuoksi, sen parempi. Toisaalta jotain voi olla hyvä myös muuttaa, mikäli tarvetta.
Milloin siis antaa huonon olotilan vaikuttaa rakenteisiin, ja milloin ei, ja missä määrin keskittyä asioiden järjestelyyn?
Voi tosiaan olla, että mitä suuremmin tarvitsee turvautua järjestelyyn, sen huonompi on tunnetilojen kestokyky. Järjestelyn voi suorittaa omassa päädyssä tai itsen ulkopuolella. Ensimmäinen lienee usein se suositellumpi vaihtoehto, mikäli kyseessä on projekti tuulimyllyjä vastaan.
Jos itse terveesti rakentunut, niin silloin ei itseä kannata muutella. Kai se tunnemylläkkä on sitä varten, että tuon tilan myös saavuttaa.
Mitä enemmän onnistuu kääntämään tilanteita niin, että niitä varten on selkeän valmis ja vankka vastaanotto, niin kai sitä on sen valmiimpi kohtaamaan eteen tulevaa.
Jos tilanteita ei onnistu neutraloimaan onnistuneella rakennustyöllä, niin ei siinä auta kuin palata työn ääreen aina kun niitä tilaisuuksia siunaantuu. Josko olisi sillä kertaa riittävästi eväitä selkeämpään haasteen selätykseen.
Sen olen itse huomannut, että jos jotain haastetta ei ole pakko selättää, niin se haaste tulee helposti heivattua pois tehtävälistalta. Mitenhän saisi itsensä arvostamaan haasteita niin, että olisi iloinen jokaisesta vastaantulevasta sen perusteella, että on huomannut tehtävää omassa järjestelmässään?
Sen olen huomannut, että jos pärjäämisvalmiuden hakemisen lykkää jossain, voi olla yllättäen pahoissa ongelmissa kun olisikin pakko päästä eteenpäin, ja jumetus toteutuu vain sen takia, että on ollut aiemmin mukavuudenhaluinen töidenvälttelijä.
Kaipaan helppoa kirjoiteltavaa
Äsken tuli kirjoitettua vapaudesta. Otti koville, tosin sain uutta näkemystä, eli yllätin itseni tetsonista vedetyllä pohdinnalla.
Nuo uuden kahlaamiset on aika työläitä vedellä. Sitä kaipaisi usein ihan pelkkää vapauttavaa surffailua. Välillä paneutuisi oikein kunnolla, jos sopivasti energiaa.
Miten sitten toteuttaa idea? Ainakin nukkuminen tarjoaa kivasti uutta energiaa. Aamulla on helppo keskittyä. Nuorempana en osannut ollenkaan, ja ilta oli enemmän aikaa, jolloin sain itseni paneutumaan enemmän.
Helpointa kirjoittelua taitaa ehkä olla osallistuva kirjoittelu. Esim foorumeilla. Sopivaa hölötystä vaikka, jos ei muuta saa ajoiksi.
Nuo uuden kahlaamiset on aika työläitä vedellä. Sitä kaipaisi usein ihan pelkkää vapauttavaa surffailua. Välillä paneutuisi oikein kunnolla, jos sopivasti energiaa.
Miten sitten toteuttaa idea? Ainakin nukkuminen tarjoaa kivasti uutta energiaa. Aamulla on helppo keskittyä. Nuorempana en osannut ollenkaan, ja ilta oli enemmän aikaa, jolloin sain itseni paneutumaan enemmän.
Helpointa kirjoittelua taitaa ehkä olla osallistuva kirjoittelu. Esim foorumeilla. Sopivaa hölötystä vaikka, jos ei muuta saa ajoiksi.
Demokratia = Monarkia
Entä jos demokratia on pelkästään "enemmistön monarkiaa"? Samassa
mentäisiin, mutta toimija vaihtunut.
Vai onko nykydemokratiassa valta jotenkin hajautunut kahden toimijan välillä? No, kai se oli noin usein myös monarkian aikana. Milloin enemmän, milloin vähemmän.
Vai onko nykydemokratiassa valta jotenkin hajautunut kahden toimijan välillä? No, kai se oli noin usein myös monarkian aikana. Milloin enemmän, milloin vähemmän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)