Sauvaköpöttelemässä

Kävelyllä, sauvaköpöttelemässä.

Paluumatka oli kinkkinen, koska perinteinen hiihtoreitti oli veden vallassa, osin jäässä. Ei uskaltanut suinpäin lähteä yrittämään ylitystä. Meni kiertoyritykseksi. Yritykseksi myös jäi.

Sivureitillä oli enemmän suota ja vettä, tosin myös puita kaatuneina, joita pitkin pystyin etenemään melko kauas. Koska oli pimeää, puitten päällä lunta ja jäätä, oli puiden varassa meneminen riskialtista, kun vielä liukkaat pohjalliset, puolihuopikkaissa.

Eräs tuttu oli mennyt kainaloita myöten suohon, joten ajattelin, että kun voi kääntyä takaisin, tein sen. Väsyneempänä horjahtelee helpommin, ja olosuhteet kieltämättä hankalat.

Kun sivuutus ei tullut kyseeseen, ja voin huokaista helpotuksesta, peruutusvalinnan jälkeen, tuli suora reitti houkuttelevaksi, koska täydempi paluu toiselle reitille olisi taas vienyt aikaa.

Samalla tuli mieleen oiva ratkaisu. Jalassa oli kahdet sukat, villaiset, ja vähän paksummat, keinomateriaaliset. Ennakoin, että kun jalat ehkä kastuu, niin jäisi se märkyys toisiin sukkiin, jolloin kastumisen jälkeen olisi käytössä vielä villaiset, huopikkaiden sisään.

Niinhän siinä kävi, ettei uppoamista voinut välttää. Lahkeet oli melko kauas vedetty, tosin vasenta polvea myöten kun upotti, meni lahje märäksi. Kotona huomasin, että jää oli vielä raapinut kinttua.

Vesi kasteli jalat useaan kertaan. Alkuun uppoaminen vain virkisti jalkoja. Sitten alkoi tulla jo kylmyys ja tunnottomuus. Onneksi, melkein samalla kohtaa, pystyin poikkeamaan vetiseltä osuudelta kuivalle kamaralle.

Eikun huopikkaat peffan alle, keinosukkien kiertoa kuiviksi, ja kuivilla jatkamista. Hiton nerokas käytännön ratkaisu. Virkistävä upotus, suorastaan. Syynä se, että alla oli vähän kävelyä, lämmin keho, eikä ollut kova pakkanen.

Talvi on siitä hyvä, että routa suojaa maata, ja kasveja. Voi liikkua aika vapaasti, ilman että tallaa liikaa elävää elämää. Pieneliöstöä tajusin, että on vaikea tallata paljoa, sillä ne pärjäävät, ja ovat määränä isot. Suuremmat ovat haavoittuvan hienorakenteisia, isommalle mylläykselle.

Metsäillessä tulee ajateltua monenlaista.

Ensilumen retkeä kun mietin, ja tarvetta käpertyä valkoiseen metsään, pikkukuusten joukkoon, niin tuli mieleen, että vaistomainen fiilis taisi syntyä siitä, että kun muuten metsä oli ollut syksyisen pimeää, ja lumi valaisi kaiken näyttämöksi, niin kuusten joukossa voisi olla huomaamaton, ja niiden keskellä oleminen toi muutenkin turvallisia fiiliksiä.

Aina ei voi mieltymystensä tarkempaa pohjaa tietää, vaikka tuntemuksista tulisikin tietoiseksi. Jotain salaperäisyyttä voi kokea, ja tarvetta olla turvassa. Kuten tekee kissat, kun sijoittuvat näköalapaikalle. Tai kun karhut, jotka tauottaessa asettuvat kumpareille, tai kiven päälle, jotta näkevät kauemmas.

Selvisi samalla se, miksi karhu tosiaan joskus voi mielellään nousta takajaloilleen. Ihminenhän kävelee jatkuvasti takajaloillaan, etummaisten heiluessa yläilmoissa.

Ihminen näkee hyvin, ja kun kerran silmät korkealla, niin näöstä on tosiaan myös hyötyä. On luotettava aisti, jos vaan valoa riittää, ja maastoa, tarkasteluun.

Näköön nojautumista harrastaa myös muut eläinkunnan lajikkeet. Korkeutta voi hankkia tilapäisesti. Linnuilla on selkein mahdollisuus tähän, kun lentävät korkeammalla, tai liitelevät.

Linnuilla voi olla hyvä näkö, ainakin saalistavilla linnilla. Voisi olettaa. Haukoilla onkin sanottu olevan terävä katse, ja mm pöllöillä. Linnut eivät varmaan samassa määrin tarvitse hajuaistia. Ihmiselläkin se enemmän surkastunut, kuin mönkiäistyylisemmillä.

Käärmeet menevät paljolti hajujen perusteella. Hajut ovat kemiaa. Kemiallinen yhteys ympäristöön, suora tunteminen, maan värinän perusteella. Noitakin käytetään, koska mitäpäs sitä kauheasti näkemään, kun ei paljon hyötyä.

Viestinnän lyhytarvioinnit

Tykkäämisestä, toimintona, debatoitu joskus foorumeilla.

Peukutukselle ei ole vastatoimintoa, siis peukku-alas-osoitusta, tosin muitakin osoituksia on yleensä valittavissa sille, miten mitäkin kokee.

Sisällöllisesti arveltu vähän köyhän oloiseksi toiminnoksi. Voi osallistua, melko vähin perustein, muutenkin kuin vastaanottajana.

Jos peukutus, ja sen kaltainen vakiosymboli-osoitus, on ainoa osallistumisen muoto, vastaanottamisen lisäksi, niin missä ympäristössä vallitsee, voi olla ongelma, tai kertoa kanssakäymisen alhaisesta laadusta.

Missä noin karkeaan ei tarvitse turvauta, yksinomaisena, lyhytarvioinnit, tietyn suhtautumisen osoittamiseksi, voi olla ihan ok. Äänestys demokratian eräänä välineenä on tätä, että yhdelle peukku, muille nollat, ei tietääkseni miinuksia, missään.

Lyhytarvionnit vastaavat keskustelunsuuntaisemmassa hajanaisempaa, tai spontaanimpaa heittelyä, tai sättiä. Jotain muutakin voi yleensä tokaista, kuin käyttää valmiiksi rakennettua, suhtautumista jotenkin kuvaavaa symbolia.

Suhtautumisen kanavointi tiettyihin vastauksiin, on kaventavaa osallistumista, ja voi kaventaa suhdetta arvioitaviin asioihin. Ohjailua ja johdattelua voi joskus olla myös se, jos kysymyksiä yleensäkin esittää. Kysymykset voivat toisaalta olla myös avaavia, samoin, jos ne osoittautuvat liian kapeiksi, vaihtoehtoineen.

Mitä SOMEa seurannut, niin media siirtynyt "vuoropuhelevampaan" muotoon, mm kysellen asioista.

Johdattelu tiukempanakin, voi olla paitsi kaventavuuteen tähtäävää, tai sitä aiheuttavaa, niin myös avaavaa. Jos vallitsevuutta ajatellen, jotain on fokustettava, jotta avartumista voisi ilmetä, tuo painotus lisää arviointipaikka mukaan.