Hikoilusta

Viimeisin huomio, jonka tänään tein, ei ole iso, mutta näitä vilisee. Sen verran huono koossapysymistaito, että huomannut sen, minkä aiemminkin. Kaikki, mitä löytää, on kirjoitettava ylös. Tavasta ei näköjään voi lipsua.

Se tämänpäiväinen, oli terveyteen liittyvä. Eilen meni kermajäätelöä pitkästä aikaa, paheellinen määrä. Kaksi palaa, tai melkein puolet, puolesta litrasta.

Tänään sitten hikoiluttanut, herkästi. Siinä se löydös. Makean ja hikoilutaipumuksen välinen yhteys.

Kun ärsyttämpä, mutta huokoisempi materiaali on alla, ulkoillessa, ja päällä tiiviimpi paita, niin tuli mieleen hikoilun yhteydessä sekin, että vaikka pistelevä paita ei päivällä tunnu, ja yöllä mahdoton, niin jollain tasolla huonosti tuntuva paita vie veroa.

Kun kuormitusta ei hoksaa päivällä muun ohessa, niin se näkyisi muuten, kun on enemmän sivustaseuraaja tuollaisen suhteen, mihin kohtaan yöllä taas ei voi oikein itseään asettaa.

Kumpikin teoria voi olla vaikuttava jollain tapaa. Jos kehollisesti on paljon epäterveellisyyttä takana, voi hikoilla ilman ärsyttäviä paitojakin.

Helene

Suomalaisen taiteilijan tarinaa. Helene Schärfbeck. Mietiskelin, että mitä toteutuksesta voisi kertoa, sanallisesti.

Tasapaksu vaikutelma tunnelmista. Varovaisen kohteliasta meininkiä. Elokuva meni kuin varpaisillaan. Etäistettyä otetta. Varmaan sitä kulttuurillisuutta.

Ei riittävästi aktiivisanoja käytössä. Aivan kuin eletty olisi kerrottu, ja makusteltu, ei niinkään eletty jollain tapaa läpi. Jollain elämänotteella.

Ennen tuota kotimaista leffaa, oli Finnkinossa melkoista traileripaukuttelua. Ilotuksenomaista tunneagitaatiota. Lienee sitä tunnemaailmaa, joka tällä hetkellä myy. Leffojen siis myytävä, okei.

Sauvaköpöttelemässä

Kävelyllä, sauvaköpöttelemässä.

Paluumatka oli kinkkinen, koska perinteinen hiihtoreitti oli veden vallassa, osin jäässä. Ei uskaltanut suinpäin lähteä yrittämään ylitystä. Meni kiertoyritykseksi. Yritykseksi myös jäi.

Sivureitillä oli enemmän suota ja vettä, tosin myös puita kaatuneina, joita pitkin pystyin etenemään melko kauas. Koska oli pimeää, puitten päällä lunta ja jäätä, oli puiden varassa meneminen riskialtista, kun vielä liukkaat pohjalliset, puolihuopikkaissa.

Eräs tuttu oli mennyt kainaloita myöten suohon, joten ajattelin, että kun voi kääntyä takaisin, tein sen. Väsyneempänä horjahtelee helpommin, ja olosuhteet kieltämättä hankalat.

Kun sivuutus ei tullut kyseeseen, ja voin huokaista helpotuksesta, peruutusvalinnan jälkeen, tuli suora reitti houkuttelevaksi, koska täydempi paluu toiselle reitille olisi taas vienyt aikaa.

Samalla tuli mieleen oiva ratkaisu. Jalassa oli kahdet sukat, villaiset, ja vähän paksummat, keinomateriaaliset. Ennakoin, että kun jalat ehkä kastuu, niin jäisi se märkyys toisiin sukkiin, jolloin kastumisen jälkeen olisi käytössä vielä villaiset, huopikkaiden sisään.

Niinhän siinä kävi, ettei uppoamista voinut välttää. Lahkeet oli melko kauas vedetty, tosin vasenta polvea myöten kun upotti, meni lahje märäksi. Kotona huomasin, että jää oli vielä raapinut kinttua.

Vesi kasteli jalat useaan kertaan. Alkuun uppoaminen vain virkisti jalkoja. Sitten alkoi tulla jo kylmyys ja tunnottomuus. Onneksi, melkein samalla kohtaa, pystyin poikkeamaan vetiseltä osuudelta kuivalle kamaralle.

Eikun huopikkaat peffan alle, keinosukkien kiertoa kuiviksi, ja kuivilla jatkamista. Hiton nerokas käytännön ratkaisu. Virkistävä upotus, suorastaan. Syynä se, että alla oli vähän kävelyä, lämmin keho, eikä ollut kova pakkanen.

Talvi on siitä hyvä, että routa suojaa maata, ja kasveja. Voi liikkua aika vapaasti, ilman että tallaa liikaa elävää elämää. Pieneliöstöä tajusin, että on vaikea tallata paljoa, sillä ne pärjäävät, ja ovat määränä isot. Suuremmat ovat haavoittuvan hienorakenteisia, isommalle mylläykselle.

Metsäillessä tulee ajateltua monenlaista.

Ensilumen retkeä kun mietin, ja tarvetta käpertyä valkoiseen metsään, pikkukuusten joukkoon, niin tuli mieleen, että vaistomainen fiilis taisi syntyä siitä, että kun muuten metsä oli ollut syksyisen pimeää, ja lumi valaisi kaiken näyttämöksi, niin kuusten joukossa voisi olla huomaamaton, ja niiden keskellä oleminen toi muutenkin turvallisia fiiliksiä.

Aina ei voi mieltymystensä tarkempaa pohjaa tietää, vaikka tuntemuksista tulisikin tietoiseksi. Jotain salaperäisyyttä voi kokea, ja tarvetta olla turvassa. Kuten tekee kissat, kun sijoittuvat näköalapaikalle. Tai kun karhut, jotka tauottaessa asettuvat kumpareille, tai kiven päälle, jotta näkevät kauemmas.

Selvisi samalla se, miksi karhu tosiaan joskus voi mielellään nousta takajaloilleen. Ihminenhän kävelee jatkuvasti takajaloillaan, etummaisten heiluessa yläilmoissa.

Ihminen näkee hyvin, ja kun kerran silmät korkealla, niin näöstä on tosiaan myös hyötyä. On luotettava aisti, jos vaan valoa riittää, ja maastoa, tarkasteluun.

Näköön nojautumista harrastaa myös muut eläinkunnan lajikkeet. Korkeutta voi hankkia tilapäisesti. Linnuilla on selkein mahdollisuus tähän, kun lentävät korkeammalla, tai liitelevät.

Linnuilla voi olla hyvä näkö, ainakin saalistavilla linnilla. Voisi olettaa. Haukoilla onkin sanottu olevan terävä katse, ja mm pöllöillä. Linnut eivät varmaan samassa määrin tarvitse hajuaistia. Ihmiselläkin se enemmän surkastunut, kuin mönkiäistyylisemmillä.

Käärmeet menevät paljolti hajujen perusteella. Hajut ovat kemiaa. Kemiallinen yhteys ympäristöön, suora tunteminen, maan värinän perusteella. Noitakin käytetään, koska mitäpäs sitä kauheasti näkemään, kun ei paljon hyötyä.

Viestinnän lyhytarvioinnit

Tykkäämisestä, toimintona, debatoitu joskus foorumeilla.

Peukutukselle ei ole vastatoimintoa, siis peukku-alas-osoitusta, tosin muitakin osoituksia on yleensä valittavissa sille, miten mitäkin kokee.

Sisällöllisesti arveltu vähän köyhän oloiseksi toiminnoksi. Voi osallistua, melko vähin perustein, muutenkin kuin vastaanottajana.

Jos peukutus, ja sen kaltainen vakiosymboli-osoitus, on ainoa osallistumisen muoto, vastaanottamisen lisäksi, niin missä ympäristössä vallitsee, voi olla ongelma, tai kertoa kanssakäymisen alhaisesta laadusta.

Missä noin karkeaan ei tarvitse turvauta, yksinomaisena, lyhytarvioinnit, tietyn suhtautumisen osoittamiseksi, voi olla ihan ok. Äänestys demokratian eräänä välineenä on tätä, että yhdelle peukku, muille nollat, ei tietääkseni miinuksia, missään.

Lyhytarvionnit vastaavat keskustelunsuuntaisemmassa hajanaisempaa, tai spontaanimpaa heittelyä, tai sättiä. Jotain muutakin voi yleensä tokaista, kuin käyttää valmiiksi rakennettua, suhtautumista jotenkin kuvaavaa symbolia.

Suhtautumisen kanavointi tiettyihin vastauksiin, on kaventavaa osallistumista, ja voi kaventaa suhdetta arvioitaviin asioihin. Ohjailua ja johdattelua voi joskus olla myös se, jos kysymyksiä yleensäkin esittää. Kysymykset voivat toisaalta olla myös avaavia, samoin, jos ne osoittautuvat liian kapeiksi, vaihtoehtoineen.

Mitä SOMEa seurannut, niin media siirtynyt "vuoropuhelevampaan" muotoon, mm kysellen asioista.

Johdattelu tiukempanakin, voi olla paitsi kaventavuuteen tähtäävää, tai sitä aiheuttavaa, niin myös avaavaa. Jos vallitsevuutta ajatellen, jotain on fokustettava, jotta avartumista voisi ilmetä, tuo painotus lisää arviointipaikka mukaan.

TV-zombiet

Joskus ihmetellyt tv-zombieita. Ovat ihmisiä, jotka vaipuvat horrokseen, telkkarin avulla.

Turvallista uinumista vaan meidänkin puolesta.

Totta puhuen. Jos noin tehokasta, niin eiköhän asiaan liity hiukan potentiaalia.

Tyhmyyttä huomaa itsestään joskus rajoitteista vinkkelistä. Tällä tavoin ei kyllä tieten tahtoen halua olla karsinassa, mutta kai se samaa pätee, mikä muihinkin.

Havainnot, dokumentointi ja syntyvät näkemykset

Itsensä kanssa tulee törmäiltyä,
ja seinään pakutus on toisaalta asia,
johon järjestyy tukea monenipuolisena,
eri tilanteissa, ja eri tahoilta.

Ok. Tollanen Ajatuspakin asia putkahti mieleen. Havaintoja on hyvä bongata. Niitä on hyvä kirjata. Dokumentoimiseen voi koukkuuntua. On kyllä napakkaa, mutta niin, että voi alkaa viedä.

Otsikko

Ei tule saattaa itseään tilanteeseen,
johon ei voi vaikuttaa,
jos tilanne kuormittaa tai vammauttaa,
eikä tilanteeseen liity mitään sellaista,
mikä voisi olla hyvää itselle tai muille.