Luonto hoitaa, ja sille rauhaa

Nonnista. Taas täällä keikun. Pari tuntia yöunta tai vähemmän, ... ja eikun kahvit, ja valmiita kinkkusipulileipiä ja suklaakuivakakkua :)

Sehän meni niin, että kirjoittelin ennen nukkumaan menoa, ja toisaalta jäi askarruttamaan eräs oman elämän käänne. No, käänne ratkesi pienten unien jälkeen. Sain vastauksen jollain tapaa tilannetta summaten. Unen vastaus ei ollut höpöhöpöä, vaan juuri se, joka tuli tehdä, ja myös arikitajunnalla jälkikäteen miettien.

Olen jonkin verran kritisoinut nykyisiä hoitokäytäntöjä. Niissä on liikaa tavoitteellisuutta. Ensimmäinen haitta on, että jos tavoitteen taakse saa itsensä tellättyä miten vain, voi yhteys katketa omaan itseen.

Toinen häiritsevä asia omassa kuntoutumisessa on se, että osatavoitteet voi mieltää liian orjallisesti. Osatavoitteita ei saisi asettaa korkealle, ellei erityissyytä. Erityissyytä ei haeta, vaan tavoitteeksi voi muotoilla itselleenkin mitä vain, ja siis liian heppoisen oloisesti, ja liian sitovasti.

Kuntoutujan näkökulmasta itselleni suunnatut ohjeet ovat olleet lähinnä ylläpitoon keskittyviä. Häärätään siellä täällä. Negatiivisesti vaikuttavia tekijöitä lievennetään ja positiivisesti vaikuttavia lisätään. Suljetaan pois asioita, joilla ei ole vaikutusta.

Hiukan epämääräisessä tulostavoitteessa, eli kohtuullisessa hyvinvoinnissa on se oletus, että kai se tavoite sieltä ennenpitkää esiin putkahtaa, ja siinä määrin, että tuloksiin voidaan olla tyytyväisiä. Näin tehdään yleensä niiden tehtävien kohdalla, joihin ei ole selkeää optimiratkaisua.

Oman elämän järjestelyt, perheen, yhteiskunnan, ... ovat sellaisia, joiden kanssa on eniten tapana puuhastella, löperöidä tmv, koska rautaista otetta on vaikea saada, ko tavoitteeseen pääsyssä. Ratkaisuna tuleekin olla, että tietoista asioidenvientiä ei myöskään turhan päiten korosteta, olemassaolevan mahdottoman tilanteen vuoksi.

Oma arveluni näissä vaikeissa asioissa on se, että "luomuratkaisu" on paras, jos siihen voidaan päästä. Se ratkaisu, minkä luonto itse järjestää. Voi pyrkiä erilaisiin asioihin, ja tosiaan mieluusti suoraan kohti haasteita, jolloin ristiriidat aktivoituvat. Kun syntyy erilaisia ja eri vahvuisia voimia, niin kokija organisoituu niiden mukaisesti, jos vaan malttaa kokea erilaisia asiaankuuluvia tiloja.

Kun luonto järjestelee asioita, se voi hakea järjestelynsä mitä kautta tahansa. Kriisit kuuluvat luonnon keinovalikoimiin. Siis se, että ihmisen tehokas toiminta ajetaan alas niin pitkälle kuin tarvis. Alasajo voi olla tyypillisesti masennus, toivottomuus, tai vaikka psykosomatisointi.

Jos on olemassa rajat, joiden puitteissa kasvun kohti jotain parempaa on tapahduttava, niin luonto ei suosi ihan kaikkia rajoja, joita on tapana asettaa. Yöunista ei ehkä voi pitää kiinni. Joskus ei myöskään siitä, että ylimääräistä painoa kertyy. Riippuvuuksien, eli mielihyvällä kompensoivien mentelmien kirjo on laaja.

Näennäisratkaisut auttavat hetkellisesti, mutta luonto vie niiden kautta ihmistä oikeasti tiukemmalle. Selvä, koska mitäs se kiertely auttaa, siis ihan suoranaisesti. Kiertelyn avulla siima saadaankin kireälle, jolloin jokin tärkeä voi paukahtaa poikki, ja syntyy eriasteinen kasvunhyppy, tai kuoriutuminen uuteen tilaan.

Ehkä kunnon kasvu on sitä, että siinä aina jotain menee rikki. Paluuta vanhaan ei voi kovin suoraan enää virittää, sillä "napanuoraa" ei ole enää. Taantumusta voi toki muuten generoida paljonkin, mutta se lienee helpompi siivoilla kun taas resursseja.

Elämän eliitissä?

Joskus on synkkiä hetkiä. Silloin voi unohtaa, että jollakin näitä voi olla jatkuvasti. Eikä ole ehkä kuin toivottomuutta.

Entä jos kuulun elämän suhteen siihen porukkaan, jota voi kutsua eliitiksi?

Tuli mieleen, että oli eliitissä tai ei, niin ikävät olotilat on kestettävä kunnialla. Tarkoitan sitä, että jos on down, ei toimi sen suhteen kovin radikaalisti.

Ehkä on niin, että mitä vähemmän asioita tarvitsee muuttaa perusteellisesti huonojen tilojen vuoksi, sen parempi. Toisaalta jotain voi olla hyvä myös muuttaa, mikäli tarvetta.

Milloin siis antaa huonon olotilan vaikuttaa rakenteisiin, ja milloin ei, ja missä määrin keskittyä asioiden järjestelyyn?

Voi tosiaan olla, että mitä suuremmin tarvitsee turvautua järjestelyyn, sen huonompi on tunnetilojen kestokyky. Järjestelyn voi suorittaa omassa päädyssä tai itsen ulkopuolella. Ensimmäinen lienee usein se suositellumpi vaihtoehto, mikäli kyseessä on projekti tuulimyllyjä vastaan.

Jos itse terveesti rakentunut, niin silloin ei itseä kannata muutella. Kai se tunnemylläkkä on sitä varten, että tuon tilan myös saavuttaa.

Mitä enemmän onnistuu kääntämään tilanteita niin, että niitä varten on selkeän valmis ja vankka vastaanotto, niin kai sitä on sen valmiimpi kohtaamaan eteen tulevaa.

Jos tilanteita ei onnistu neutraloimaan onnistuneella rakennustyöllä, niin ei siinä auta kuin palata työn ääreen aina kun niitä tilaisuuksia siunaantuu. Josko olisi sillä kertaa riittävästi eväitä selkeämpään haasteen selätykseen.

Sen olen itse huomannut, että jos jotain haastetta ei ole pakko selättää, niin se haaste tulee helposti heivattua pois tehtävälistalta. Mitenhän saisi itsensä arvostamaan haasteita niin, että olisi iloinen jokaisesta vastaantulevasta sen perusteella, että on huomannut tehtävää omassa järjestelmässään?

Sen olen huomannut, että jos pärjäämisvalmiuden hakemisen lykkää jossain, voi olla yllättäen pahoissa ongelmissa kun olisikin pakko päästä eteenpäin, ja jumetus toteutuu vain sen takia, että on ollut aiemmin mukavuudenhaluinen töidenvälttelijä.

Kaipaan helppoa kirjoiteltavaa

Äsken tuli kirjoitettua vapaudesta. Otti koville, tosin sain uutta näkemystä, eli yllätin itseni tetsonista vedetyllä pohdinnalla.

Nuo uuden kahlaamiset on aika työläitä vedellä. Sitä kaipaisi usein ihan pelkkää vapauttavaa surffailua. Välillä paneutuisi oikein kunnolla, jos sopivasti energiaa.

Miten sitten toteuttaa idea? Ainakin nukkuminen tarjoaa kivasti uutta energiaa. Aamulla on helppo keskittyä. Nuorempana en osannut ollenkaan, ja ilta oli enemmän aikaa, jolloin sain itseni paneutumaan enemmän.

Helpointa kirjoittelua taitaa ehkä olla osallistuva kirjoittelu. Esim foorumeilla. Sopivaa hölötystä vaikka, jos ei muuta saa ajoiksi.

Demokratia = Monarkia

Entä jos demokratia on pelkästään "enemmistön monarkiaa"? Samassa mentäisiin, mutta toimija vaihtunut.

Vai onko nykydemokratiassa valta jotenkin hajautunut kahden toimijan välillä? No, kai se oli noin usein myös monarkian aikana. Milloin enemmän, milloin vähemmän.

Sulkeutuneisuus, vastaanottovalmius, mielen vapaus

Viime viikolla oli uusia tilanteita. Sai olla mukana. Mutta miten olin? No, melko irrallisella otteella. Siis kuten tähänkin asti jos on jotain muuta kuin rauhallista oman ajan viettoa. Kovin jännittynyt ei tarvitse olla, kun etäännytys toteutuu. Uutta oli tosin tällä viikolla ajautumisen huomaaminen.

Jos vaikka kuuntelen jotakuta, tai teen havaintoja viestijästä, tai tilanteesta, niin otan hetken siten, että vain osa kulkeutuu minuun vastaanottajana. Suuri osa suodattuu ja jää tulematta, ja huomaan, etten ole oikeasti yhteydessä mukana kuin pieneltä osin. Tee siinä sitten tilanteeseen nähden tarpeellista.

Tyypillinen esimerkki vaikka uusien ihmisten tapaamisessa on se, etten kykene ottamaan vastaan kuin tunnelmaa. Nimi, kasvotkin, ... unohtuvat, tai siis jäävät rekisteröitymättä. Etenkin uusissa tilanteissa tämä on kiusallista, jos olettaa, että on paljon omaksumisen arvoista.

Ihanaa olla läsnä hetkessä. Katselee vaikka asfalttia jalkojen alla kävellessään. Siinä riittää ihmettelemistä. Tuli todettua eräällä työtauolla. Voi kuvitella, miten paljon on kaikenlaista seurattavaa monipuolisemmissa tilanteissa, jos vaan on vastaanotto täysin auki.

Sulkeutuneisuuden tai vastaanottovalmiuden aste voi vaihdella suoraa yhteyttä ja siihen liittyvää havainnointia laajemmin. Kun elää eri vaiheita, niin antaa mielen täyttää eniten niillä aineksilla, jotka ovat merkittävimpiä. Merkittävyys voi ilmetä jonakin kivasti koettavana tai rankempana juttuna.

On ehkä erotettavissa kolmenlaisia olemistiloja. Vastaanottoa avaava, vastaanottoa sulkeva, ja vakiotila vastaanottoa ajatellen.

Aika selkeää, että vastaanottoa sulkeva liittyy suojaamistarpeeseen. Vastaanotto voi terästäytyä ja vaihtua valpastumiseen eri asioille. Oleennaista on kireys, joka supistaa valmiutta havaita asioita, joita ei katso tilanteeseen kuuluvan. Mielen täyttää siis aines, jonka parista ei ole niin vapaata surffaamisvalmiutta muualle.

Paikallaanoleva tila edustaa paineneutraaliutta. Ei painetta kaventua, eikä toisaalta energiaa tai latausta laajeta. Vastaanotto liittyy vapauteen. Jotain energiaa voidaan suunnata toisin, eli on mahdollisuus satsata johonkin uuteen, siis olla enemmän läsnä sille, joka tulee vastaan, tai jonka voi erottaa jotenkin.

Miten syntyy sitten vapautus? Mielihyvä voi aiheuttaa lisää mielihyvän hakemista. Ahdistus voi saada kaventumaan entistä enemmän.

Oma teoriani on, että mielihyvä ja ahdistus ovat vapautumisen kannalta molemmat huonoja vaihtoehtoja. Sitä en tiedä, kumpi on milloinkin vapautta enemmän estävää.

Ehkä mielihyvää tarvitaan tasaamaan puntteja, eli siten saadaan lisäaikaa ennen seuraavaa lisäsulkeutumisvaihetta. Mielihyvä olisi vapautta ajatellen nollatoiminto, joka estäisi vajoamisen. Mielihyvän liika pumppaus voi turruttaa. Tarvitsee yhä suurempia annoksia siihen, että saa pysyttyä kuivilla.

Mielihyvähakuisessa toiminnassa energiaa suuntautuu mielihyvän tuottomyllyn pyörittämiseen. Sitä osaa energiasta ei voida vapauttaa muuhun. Työtä se on mielihyvän pumppaus siinä missä mielipahavyöryä vastaan taistelu.

Mielihyvätyö voi karkoittaa mielipahan tunnetta. Mielipahan kokemisvoimakkuutta voi säädellä mielihyvätyöllä, oli se sitten lisähankintaa tai mielipahakertymän minimoimista.

Onko mielihyvätyöllä jokin kytkentä vapauteen ja sitä koskevaan toimeen (vapaustyö)? Vaikea vastata täysin uuteen kysymykseen, jota ei ole koskaan joutunut miettimään. Taas tuli kivasti mammutin kaatourakkaa (haaste).

Mielihyvätyö voi olla hyvä, mutta vain jos sen avulla saadun helpotuksen käyttää siihen työhön, joka puree vapautumisen syihin. Ahdingon ja pilvilinnailun vaihtelu on ehkä parempi kuin puhdas tasalattea tilanne mielihyvätaloudessa, vaikka talous ei olisi miinuksella eikä plussalla.

Veikkaan, että ihannetilanne on sahata sopivalla taajuudella ahdistuksen äärilaidasta pilveen ja päinvastoin. Samalla tulee tähyillä avautuvia mahdollisuuksia, minkä voi tehdä vain jos on valpas ottamaan vastaan uutta myös muuta laajemmalta. Tärkeintä, ettei keskity yksinomaisesti viemään senhetkistä mielihyvätilannetta mahdollisimman plussalle.

Jos edellä mainittu mielihyvätyön sahaustekniikka on tehokas, niin se voisi perustua sille, että monotonisen tilanjatkuvuuden sijaan saadaan aitoa surffailua, eikä olla vain pysähtyneenä paikoilleen. Tuota voi verrata ärsykkeen samanlaiseen saantiin, mikä jossain vaiheessa puuduttaa, jolloin vastaanotto sulkeutuu.

Pähkäillen piippuun

Jos vihdoin voisi omistaa yhden kokonaisen päivän kirjoittamiselle. Huomenna. Kävisi vain punttisalilla. Sekin haukkaa melkoisen aikasiivun. Ehkä ei voi kuitenkaan luistaa, sillä seuraavaa kertaa siinäkin saa varmaan odotella, jos jättää väliin.

Viikolla kirjoitin erästä juttua. Se jäi luonnosvaiheeseen. Alkoi väsyttää, ja teema oli paljolti uutta ja uudella tyylillä lähestyin. Aivot meni vähän jumiin. Oli untakin melko vähän takana. Seuraava yö meni myös ihan jumiunia nähdessä. Oikeasti koin olevani yöllä rasitustilassa puskiessani jotain eteenpäin.

Kai se on niin, ettei aivoja tule päästää sippikuntoon. Vaikeissa aiheissa saa yrittää veivailla, mutta se ei välttämättä ole aina huono ajatus. Kunnon esteet voivat tehdä tehtävänsä, vaikkei niissä suoria tuloksia saisikaan. Mitähän kivaa sitten saa sellaisen pulman pohdiskelussa, jota ei käytännössä saa ollenkaan eteenpäin pohdinta-aikana? En osaa äkkiseltään sanoa.

Väsyneenä ei selkeisiin jumikillereihin ehkä kannata puuttua. Kun syventyy, voi olla, ettei osaa enää erottaa vasenta oikeasta.

Entä jos saa itsensä jumiin valvomalla ja itseä ajatellen liian haasteellisella aivotyöllä? Miten voi saada päänsä selväksi ennen nukkumaan menoa, koska uni voi olla jumituksen jälkeen yhtä jumetuksellista. Ainakin itse havainnut. Enpä osaa vastata edelliseenkään kysymykseen.

Mieleen tulisi se, että tekee jotain palauttavaa. Vähän kuin raskaan treeniosion jälkeen. Jos saa itsensä hapoille, niin olen huomannut, ettei kannata jäädä paikalleen, vaan kannattaa hiukan kävellä, niin elimistö normalisoituu nopeammin.

Piiputuksen jälkeen voisi ehkä ajatella jotain ihan kevyttä, mutta että selkeästi jotain vapaata olemista enemmän. Jos totta, niin mihinkähän perustuu? Ehkä väsymysjumi on sitä, että on saattanut itsensä jonnekin, josta ei enää ole paluuta nopeasti. Pysähdystä tehokkaampaa olisi vähän "hölskyttää" päätä, eli vedellä jotain pientä vastusta.

Taas on kello jo melko paljon, mutta nyt ei kannata nukkua, sillä uni on taatusti huonoa, ja tällä kertaa liian syömisen takia. On siis kirjoitettava, koska ei tässä muukaan oikein vedä. Kevyttä oli kirjoittaa tätä, vaikka ei ihan energiat maksimissaan.

Intuitio vs Rationaalisuus

Rationalisointiin herätään, kun intuitiivinen eteneminen pysähtyy. On aika pyrkiä palauttamaan intuitiivinen toiminta siten kun sen osaa palauttaa hyvin raiteilleen.

Rationalisointi ei ole etenemistä, vaan jonkin asian korjaamista varten. Intuitio raksuttelee vapaasti sitä, minkä pohjalta se nyt toimiikaan.

Tyypillistä on tosin rationalisoida liian painotetusti. Myös rationaalisuuden heräämistä voi yrittää blokata pois. Molempien, rationaalisuuden ja intuition täytyy toimia, ja omana hetkenään.