Viime viikolla oli uusia tilanteita. Sai olla mukana. Mutta miten olin? No, melko irrallisella otteella. Siis kuten tähänkin asti jos on jotain muuta kuin rauhallista oman ajan viettoa. Kovin jännittynyt ei tarvitse olla, kun etäännytys toteutuu. Uutta oli tosin tällä viikolla ajautumisen huomaaminen.
Jos vaikka kuuntelen jotakuta, tai teen havaintoja viestijästä, tai tilanteesta, niin otan hetken siten, että vain osa kulkeutuu minuun vastaanottajana. Suuri osa suodattuu ja jää tulematta, ja huomaan, etten ole oikeasti yhteydessä mukana kuin pieneltä osin. Tee siinä sitten tilanteeseen nähden tarpeellista.
Tyypillinen esimerkki vaikka uusien ihmisten tapaamisessa on se, etten kykene ottamaan vastaan kuin tunnelmaa. Nimi, kasvotkin, ... unohtuvat, tai siis jäävät rekisteröitymättä. Etenkin uusissa tilanteissa tämä on kiusallista, jos olettaa, että on paljon omaksumisen arvoista.
Ihanaa olla läsnä hetkessä. Katselee vaikka asfalttia jalkojen alla kävellessään. Siinä riittää ihmettelemistä. Tuli todettua eräällä työtauolla. Voi kuvitella, miten paljon on kaikenlaista seurattavaa monipuolisemmissa tilanteissa, jos vaan on vastaanotto täysin auki.
Sulkeutuneisuuden tai vastaanottovalmiuden aste voi vaihdella suoraa yhteyttä ja siihen liittyvää havainnointia laajemmin. Kun elää eri vaiheita, niin antaa mielen täyttää eniten niillä aineksilla, jotka ovat merkittävimpiä. Merkittävyys voi ilmetä jonakin kivasti koettavana tai rankempana juttuna.
On ehkä erotettavissa kolmenlaisia olemistiloja. Vastaanottoa avaava, vastaanottoa sulkeva, ja vakiotila vastaanottoa ajatellen.
Aika selkeää, että vastaanottoa sulkeva liittyy suojaamistarpeeseen. Vastaanotto voi terästäytyä ja vaihtua valpastumiseen eri asioille. Oleennaista on kireys, joka supistaa valmiutta havaita asioita, joita ei katso tilanteeseen kuuluvan. Mielen täyttää siis aines, jonka parista ei ole niin vapaata surffaamisvalmiutta muualle.
Paikallaanoleva tila edustaa paineneutraaliutta. Ei painetta kaventua, eikä toisaalta energiaa tai latausta laajeta. Vastaanotto liittyy vapauteen. Jotain energiaa voidaan suunnata toisin, eli on mahdollisuus satsata johonkin uuteen, siis olla enemmän läsnä sille, joka tulee vastaan, tai jonka voi erottaa jotenkin.
Miten syntyy sitten vapautus? Mielihyvä voi aiheuttaa lisää mielihyvän hakemista. Ahdistus voi saada kaventumaan entistä enemmän.
Oma teoriani on, että mielihyvä ja ahdistus ovat vapautumisen kannalta molemmat huonoja vaihtoehtoja. Sitä en tiedä, kumpi on milloinkin vapautta enemmän estävää.
Ehkä mielihyvää tarvitaan tasaamaan puntteja, eli siten saadaan lisäaikaa ennen seuraavaa lisäsulkeutumisvaihetta. Mielihyvä olisi vapautta ajatellen nollatoiminto, joka estäisi vajoamisen. Mielihyvän liika pumppaus voi turruttaa. Tarvitsee yhä suurempia annoksia siihen, että saa pysyttyä kuivilla.
Mielihyvähakuisessa toiminnassa energiaa suuntautuu mielihyvän tuottomyllyn pyörittämiseen. Sitä osaa energiasta ei voida vapauttaa muuhun. Työtä se on mielihyvän pumppaus siinä missä mielipahavyöryä vastaan taistelu.
Mielihyvätyö voi karkoittaa mielipahan tunnetta. Mielipahan kokemisvoimakkuutta voi säädellä mielihyvätyöllä, oli se sitten lisähankintaa tai mielipahakertymän minimoimista.
Onko mielihyvätyöllä jokin kytkentä vapauteen ja sitä koskevaan toimeen (vapaustyö)? Vaikea vastata täysin uuteen kysymykseen, jota ei ole koskaan joutunut miettimään. Taas tuli kivasti mammutin kaatourakkaa (haaste).
Mielihyvätyö voi olla hyvä, mutta vain jos sen avulla saadun helpotuksen käyttää siihen työhön, joka puree vapautumisen syihin. Ahdingon ja pilvilinnailun vaihtelu on ehkä parempi kuin puhdas tasalattea tilanne mielihyvätaloudessa, vaikka talous ei olisi miinuksella eikä plussalla.
Veikkaan, että ihannetilanne on sahata sopivalla taajuudella ahdistuksen äärilaidasta pilveen ja päinvastoin. Samalla tulee tähyillä avautuvia mahdollisuuksia, minkä voi tehdä vain jos on valpas ottamaan vastaan uutta myös muuta laajemmalta. Tärkeintä, ettei keskity yksinomaisesti viemään senhetkistä mielihyvätilannetta mahdollisimman plussalle.
Jos edellä mainittu mielihyvätyön sahaustekniikka on tehokas, niin se voisi perustua sille, että monotonisen tilanjatkuvuuden sijaan saadaan aitoa surffailua, eikä olla vain pysähtyneenä paikoilleen. Tuota voi verrata ärsykkeen samanlaiseen saantiin, mikä jossain vaiheessa puuduttaa, jolloin vastaanotto sulkeutuu.
sunnuntai 16. marraskuuta 2014
lauantai 15. marraskuuta 2014
Pähkäillen piippuun
Jos vihdoin voisi omistaa yhden kokonaisen päivän kirjoittamiselle. Huomenna. Kävisi vain punttisalilla. Sekin haukkaa melkoisen aikasiivun. Ehkä ei voi kuitenkaan luistaa, sillä seuraavaa kertaa siinäkin saa varmaan odotella, jos jättää väliin.
Viikolla kirjoitin erästä juttua. Se jäi luonnosvaiheeseen. Alkoi väsyttää, ja teema oli paljolti uutta ja uudella tyylillä lähestyin. Aivot meni vähän jumiin. Oli untakin melko vähän takana. Seuraava yö meni myös ihan jumiunia nähdessä. Oikeasti koin olevani yöllä rasitustilassa puskiessani jotain eteenpäin.
Kai se on niin, ettei aivoja tule päästää sippikuntoon. Vaikeissa aiheissa saa yrittää veivailla, mutta se ei välttämättä ole aina huono ajatus. Kunnon esteet voivat tehdä tehtävänsä, vaikkei niissä suoria tuloksia saisikaan. Mitähän kivaa sitten saa sellaisen pulman pohdiskelussa, jota ei käytännössä saa ollenkaan eteenpäin pohdinta-aikana? En osaa äkkiseltään sanoa.
Väsyneenä ei selkeisiin jumikillereihin ehkä kannata puuttua. Kun syventyy, voi olla, ettei osaa enää erottaa vasenta oikeasta.
Entä jos saa itsensä jumiin valvomalla ja itseä ajatellen liian haasteellisella aivotyöllä? Miten voi saada päänsä selväksi ennen nukkumaan menoa, koska uni voi olla jumituksen jälkeen yhtä jumetuksellista. Ainakin itse havainnut. Enpä osaa vastata edelliseenkään kysymykseen.
Mieleen tulisi se, että tekee jotain palauttavaa. Vähän kuin raskaan treeniosion jälkeen. Jos saa itsensä hapoille, niin olen huomannut, ettei kannata jäädä paikalleen, vaan kannattaa hiukan kävellä, niin elimistö normalisoituu nopeammin.
Piiputuksen jälkeen voisi ehkä ajatella jotain ihan kevyttä, mutta että selkeästi jotain vapaata olemista enemmän. Jos totta, niin mihinkähän perustuu? Ehkä väsymysjumi on sitä, että on saattanut itsensä jonnekin, josta ei enää ole paluuta nopeasti. Pysähdystä tehokkaampaa olisi vähän "hölskyttää" päätä, eli vedellä jotain pientä vastusta.
Taas on kello jo melko paljon, mutta nyt ei kannata nukkua, sillä uni on taatusti huonoa, ja tällä kertaa liian syömisen takia. On siis kirjoitettava, koska ei tässä muukaan oikein vedä. Kevyttä oli kirjoittaa tätä, vaikka ei ihan energiat maksimissaan.
Viikolla kirjoitin erästä juttua. Se jäi luonnosvaiheeseen. Alkoi väsyttää, ja teema oli paljolti uutta ja uudella tyylillä lähestyin. Aivot meni vähän jumiin. Oli untakin melko vähän takana. Seuraava yö meni myös ihan jumiunia nähdessä. Oikeasti koin olevani yöllä rasitustilassa puskiessani jotain eteenpäin.
Kai se on niin, ettei aivoja tule päästää sippikuntoon. Vaikeissa aiheissa saa yrittää veivailla, mutta se ei välttämättä ole aina huono ajatus. Kunnon esteet voivat tehdä tehtävänsä, vaikkei niissä suoria tuloksia saisikaan. Mitähän kivaa sitten saa sellaisen pulman pohdiskelussa, jota ei käytännössä saa ollenkaan eteenpäin pohdinta-aikana? En osaa äkkiseltään sanoa.
Väsyneenä ei selkeisiin jumikillereihin ehkä kannata puuttua. Kun syventyy, voi olla, ettei osaa enää erottaa vasenta oikeasta.
Entä jos saa itsensä jumiin valvomalla ja itseä ajatellen liian haasteellisella aivotyöllä? Miten voi saada päänsä selväksi ennen nukkumaan menoa, koska uni voi olla jumituksen jälkeen yhtä jumetuksellista. Ainakin itse havainnut. Enpä osaa vastata edelliseenkään kysymykseen.
Mieleen tulisi se, että tekee jotain palauttavaa. Vähän kuin raskaan treeniosion jälkeen. Jos saa itsensä hapoille, niin olen huomannut, ettei kannata jäädä paikalleen, vaan kannattaa hiukan kävellä, niin elimistö normalisoituu nopeammin.
Piiputuksen jälkeen voisi ehkä ajatella jotain ihan kevyttä, mutta että selkeästi jotain vapaata olemista enemmän. Jos totta, niin mihinkähän perustuu? Ehkä väsymysjumi on sitä, että on saattanut itsensä jonnekin, josta ei enää ole paluuta nopeasti. Pysähdystä tehokkaampaa olisi vähän "hölskyttää" päätä, eli vedellä jotain pientä vastusta.
Taas on kello jo melko paljon, mutta nyt ei kannata nukkua, sillä uni on taatusti huonoa, ja tällä kertaa liian syömisen takia. On siis kirjoitettava, koska ei tässä muukaan oikein vedä. Kevyttä oli kirjoittaa tätä, vaikka ei ihan energiat maksimissaan.
Intuitio vs Rationaalisuus
Rationalisointiin herätään, kun intuitiivinen eteneminen pysähtyy. On aika pyrkiä palauttamaan intuitiivinen toiminta siten kun sen osaa palauttaa hyvin raiteilleen.
Rationalisointi ei ole etenemistä, vaan jonkin asian korjaamista varten. Intuitio raksuttelee vapaasti sitä, minkä pohjalta se nyt toimiikaan.
Tyypillistä on tosin rationalisoida liian painotetusti. Myös rationaalisuuden heräämistä voi yrittää blokata pois. Molempien, rationaalisuuden ja intuition täytyy toimia, ja omana hetkenään.
Rationalisointi ei ole etenemistä, vaan jonkin asian korjaamista varten. Intuitio raksuttelee vapaasti sitä, minkä pohjalta se nyt toimiikaan.
Tyypillistä on tosin rationalisoida liian painotetusti. Myös rationaalisuuden heräämistä voi yrittää blokata pois. Molempien, rationaalisuuden ja intuition täytyy toimia, ja omana hetkenään.
Rytmiin mukaan, yhä paremmin
Kävin nukkumaan myöhään, joten ennakoin pitempiä aamu-unia. Vaan heräsin klo 9. Ei toisaalta ihme, sillä olin suurella työllä ja vaivalla saanut veivatuksi aiemman rytmin erästä kurssia varten.
Kummasti toimii sisäinen kello minunkin tapauksessa, vaikkei uskois. Nyt olisi hyvä yrittää pitää sitä kunnossa, eli olla normaalissa rytmissä siten, kuin se vain luontaisesti mitenkään kävisi. Klo 7 herätys on kyllä jotain, mitä ei saa enää alittaa. On vähän kokemusta yrityksistä.
Meinasin mennä puntteilemaan, mutta vähällä unilla palautuminen on heikompaa. Joten ei syytä kuormitella itseä liiaksi. Sauvakävely sitä vastoin sopii mitä parhaiten.
Se harmittaa, etten ole ehtinyt vahvistaa rytmiä. Lähden kyllä sauvakäpystelemään heti, eli ennen puolta päivää, mutta tehokkainta se olisi rytmitystä ajatellen ollut melko heti herättyä, eli valoisan saapuessa.
Toivottavasti vahingosta viisastuu. Hitaasti saa ajattua näitä tolkullisia rutiineita tai käytäntöjä ohjelmaan.
Kummasti toimii sisäinen kello minunkin tapauksessa, vaikkei uskois. Nyt olisi hyvä yrittää pitää sitä kunnossa, eli olla normaalissa rytmissä siten, kuin se vain luontaisesti mitenkään kävisi. Klo 7 herätys on kyllä jotain, mitä ei saa enää alittaa. On vähän kokemusta yrityksistä.
Meinasin mennä puntteilemaan, mutta vähällä unilla palautuminen on heikompaa. Joten ei syytä kuormitella itseä liiaksi. Sauvakävely sitä vastoin sopii mitä parhaiten.
Se harmittaa, etten ole ehtinyt vahvistaa rytmiä. Lähden kyllä sauvakäpystelemään heti, eli ennen puolta päivää, mutta tehokkainta se olisi rytmitystä ajatellen ollut melko heti herättyä, eli valoisan saapuessa.
Toivottavasti vahingosta viisastuu. Hitaasti saa ajattua näitä tolkullisia rutiineita tai käytäntöjä ohjelmaan.
maanantai 10. marraskuuta 2014
Vaikeimmista vapautuminen
Pelkäät jotain tilannetta ja siihen liittyviä tunteita. Tunteet laukaisee vähintään se itselle tuttu tilanne, mutta myös muut samankaltaiset tilanteet, joissa toistuu ne tunteiden kannalta oleelliset tekijät.
Tietyt tilat ovat kestämättömiä tunteiden ja olotilan puolesta. Niitä välttää viimeiseen saakka siten, kuin on oppinut aiemmin tekemään joko samoissa tai vastaavissa tilanteissa. Välttäminen voi olla tietoista tai automaation tasolla tapahtuvaa, jotain tiedostamattomampaa, tai noita molempia.
Yhteistä kestämättömille olotiloille (O_K) (K=kestämätön=kärsimys) on se, että jokin niissä on sellaista, jolla on suora yhteys siihen, mikä saa olon tuntemaan vaikeaksi. Tietyt laukaisevat kestämättömät tekijät (T_K) eivät sinällään determinoi ko kaltaista olotilaa suoraan, mutta kun jonkin tekijän tai tekijäjoukon on tottunut yhdistämään kestämättömään olotilaan, niin seurauksena on se, että pelkkä altistuminen riittää laukaisemaan olotilan, vaikka tarkemmin ottaen ne tekijät eivät enää uudessa tilanteissa välttämättä enää yhdistyisi selkeästi varteenotettavaan uhkatekijään.
Jos tekijät T_K ovat joskus aiheuttaneet O_K:n, niin yhdistäminen on tiukka, sillä jos O_K on ollut todelliseksi vaaraksi luokiteltu, ei tekijää ole hyvä ottaa toisella tapaa kovin heppoisin perustein. Käytännössä luonto hoitelee suhtautumisen T_K:ään jatkossa, ja luonnon järjestelyä on vaikea purkaa, vaikka se ei enää palvelisi.
Vaikeinta on oppia pois siitä, minkä on kokenut erittäin arvokkaaksi itsensä kannalta. Kuolemanvaaraan liittyviä asioita ei ole vara unohdella, ja niihin liittyvät automaattiset tunnetilat ja toimintamallit ovat sitkeästi kantajaansa rakentuneita.
Miten uudelleenohjelmoida jatkossa itsensä niihin vaikeisiin tilanteisiin siten, ettei O_K seuraa enää turhan takia, pelkän historiassa luodun mallin perusteella? Kai se on niin, että tekijöihin T_K on luotava uutta suhdetta. Jos suhdepalettina on vain se alkuperäinen, niin vain se jää vaihtoehdoksi. Tuntus yksinkertaisen järkeenkäyvältä.
Jos kyseessä on selkeästi turvalliset tekijät T_S (S=safe), ja siihen liittyvä olotila O_S, niin vaihtoehtoisia reittejä kohti O_S:tä ei tarvita. Jos O_S:n liittyvät tekijät saavutetaan yhdellä tavalla, ja tapa on aina toimiva, niin ei ole järkevää rakentaa vaihtoehtoisia reittejä, sillä vaihtoehtoisuus vie tilan O_S kauemmas monimutkaisemman taakse.
O_S on hyvä saavuttaa kun tarve. Käytännössä reittejä kohti tuota voi olla hyvä rakennella enemmän niin, että reitistö on sofistikoituneempi, sillä eri tilanteista tarvitaan hiukan eri menettelyjä tavoitteeseen pääsemiseen.
Paitsi että O_S:ään tarvitaan riittävä reitistö, niin toisaalta myös O_K:n tarvitaan vielä selkeämmin jotain vaihtoehtoista, ja sen vaihtoehtoisen tärkeys on suurempi, mikäli alkuperäinen ainoa suhde aiheuttaa käytännössä kestämättömyyttä siihen, mihin kestämättömyyttä ei tarvitsisi ehkä enää liittää.
Ihmisen kasvun merkki on varmasti siinä, miten häntä ajatellen on O_S saavutettavissa eri tilanteissa. Toinen kasvun merkki on varmasti se, että vaikka se O_K olisi yhä olemassa, niin O_K ei muodostuisi enää ihan sillä helppoudella. T_K olisi vaihtunut T_K2:een, T_K3:een, ... (neutraloimisketju).
Kiinnostavaa tietää, mitä jää uhkan synnyttäväksi tekijöiksi, kun em neutraloimisketjua jatketaan riittävästi. O_K ei varmasti häviä, kuten ei siihen liittyvä selkeä huomioitavan vammauttava vaarakaan, mutta ainakin O_K on kauempana niin, että jos se alkaa uhata, niin on myös aikaa tehdä riittäviä toimenpiteitä ettei tukalaan olotilaan tarvitse ajautua.
Voi olla, etten suoraa kipua voida oikeammin oppia sietämään. Ainoa vaihtoehto on tehdä siihen etäisyyttä, jolloin kivun tunne vähenee ja samoin riski joutua kivun armoille. Siedätys olisi sitä, että luonnon annetaan suorittaa jokin uusi rakenne, jossa toteutuu välimatkan ottaminen kipuun jollain tavalla.
Kun on olemassa O_K, ja ajautuma siihen toteutuu aina T_K:n vaikutuksesta kuten on usein tottunut huomaamaan, niin miten välttää se jatkuva "kuopan pohjalle" valuminen? Kun väistämisreitistöä ei ole, ei uralta voi poiketa, ja kun voima vie, ei voi kuin vikistä.
Luulen, että kärsimystä sisällään pitävät, ja elämää rajoittavat olotilat on mahdollista välttää. Ratkaisuna voi olla se, että delegoi luonnon hoitamaan se sopeutuminen.
Vaikeille tilanteille tulee antaa aikaa ja olla tekemättä mitään erityisempää. Kaikki ponnistukset kääntyvät itseä vastaan, eikä niissä aidoissa ongelmissa voi muuta ponnistusten avulla saavuttaa. Vain luonto itse on kyllin viisas hoitamaan asiat siten, että jotain tolkullista rakentuu. Parempi on siten jokin meditatiivinen havainnnointi tmv. Vaatii ainakin alkuun paljon epämiellyttävän kestämistä, ja jatkuvan automaattisen oloisesti mukaantulevan kontrolloinnin alasajoa, kun sitä vain ilmenee.
YO kirjoitus lähti siitä käytännön oivalluksesta, että sitkeästi roikkuvat kunnon kärsimykset ovat aina itse rakennettuja. Jos olemattomaa uhkaa vastaan ei toimi siten, että toimi viittaa hätätilaan, jää olematon uhka pikkuhiljaa omaan arvoonsa. Se häviää.
Pahimmat kaventumiset ahtauteen toteuttaa kärsimykseen ajautuva itse omilla ratkaisuillaan. Kun kukaan ei vie, suoritetaan vienti ajautuman vastustamisella. Vastustaminen mielen tasolla on vahva jos siihen liittyy voimakkaita tunteita. Toimi kokonaisuutena on kuin tekijälle ja kokijalle tosi, eikä toden luoja voi luomalleen mitään muuta kuin seurata minne asti se reitti milloinkin vie.
Tietyt tilat ovat kestämättömiä tunteiden ja olotilan puolesta. Niitä välttää viimeiseen saakka siten, kuin on oppinut aiemmin tekemään joko samoissa tai vastaavissa tilanteissa. Välttäminen voi olla tietoista tai automaation tasolla tapahtuvaa, jotain tiedostamattomampaa, tai noita molempia.
Yhteistä kestämättömille olotiloille (O_K) (K=kestämätön=kärsimys) on se, että jokin niissä on sellaista, jolla on suora yhteys siihen, mikä saa olon tuntemaan vaikeaksi. Tietyt laukaisevat kestämättömät tekijät (T_K) eivät sinällään determinoi ko kaltaista olotilaa suoraan, mutta kun jonkin tekijän tai tekijäjoukon on tottunut yhdistämään kestämättömään olotilaan, niin seurauksena on se, että pelkkä altistuminen riittää laukaisemaan olotilan, vaikka tarkemmin ottaen ne tekijät eivät enää uudessa tilanteissa välttämättä enää yhdistyisi selkeästi varteenotettavaan uhkatekijään.
Jos tekijät T_K ovat joskus aiheuttaneet O_K:n, niin yhdistäminen on tiukka, sillä jos O_K on ollut todelliseksi vaaraksi luokiteltu, ei tekijää ole hyvä ottaa toisella tapaa kovin heppoisin perustein. Käytännössä luonto hoitelee suhtautumisen T_K:ään jatkossa, ja luonnon järjestelyä on vaikea purkaa, vaikka se ei enää palvelisi.
Vaikeinta on oppia pois siitä, minkä on kokenut erittäin arvokkaaksi itsensä kannalta. Kuolemanvaaraan liittyviä asioita ei ole vara unohdella, ja niihin liittyvät automaattiset tunnetilat ja toimintamallit ovat sitkeästi kantajaansa rakentuneita.
Miten uudelleenohjelmoida jatkossa itsensä niihin vaikeisiin tilanteisiin siten, ettei O_K seuraa enää turhan takia, pelkän historiassa luodun mallin perusteella? Kai se on niin, että tekijöihin T_K on luotava uutta suhdetta. Jos suhdepalettina on vain se alkuperäinen, niin vain se jää vaihtoehdoksi. Tuntus yksinkertaisen järkeenkäyvältä.
Jos kyseessä on selkeästi turvalliset tekijät T_S (S=safe), ja siihen liittyvä olotila O_S, niin vaihtoehtoisia reittejä kohti O_S:tä ei tarvita. Jos O_S:n liittyvät tekijät saavutetaan yhdellä tavalla, ja tapa on aina toimiva, niin ei ole järkevää rakentaa vaihtoehtoisia reittejä, sillä vaihtoehtoisuus vie tilan O_S kauemmas monimutkaisemman taakse.
O_S on hyvä saavuttaa kun tarve. Käytännössä reittejä kohti tuota voi olla hyvä rakennella enemmän niin, että reitistö on sofistikoituneempi, sillä eri tilanteista tarvitaan hiukan eri menettelyjä tavoitteeseen pääsemiseen.
Paitsi että O_S:ään tarvitaan riittävä reitistö, niin toisaalta myös O_K:n tarvitaan vielä selkeämmin jotain vaihtoehtoista, ja sen vaihtoehtoisen tärkeys on suurempi, mikäli alkuperäinen ainoa suhde aiheuttaa käytännössä kestämättömyyttä siihen, mihin kestämättömyyttä ei tarvitsisi ehkä enää liittää.
Ihmisen kasvun merkki on varmasti siinä, miten häntä ajatellen on O_S saavutettavissa eri tilanteissa. Toinen kasvun merkki on varmasti se, että vaikka se O_K olisi yhä olemassa, niin O_K ei muodostuisi enää ihan sillä helppoudella. T_K olisi vaihtunut T_K2:een, T_K3:een, ... (neutraloimisketju).
Kiinnostavaa tietää, mitä jää uhkan synnyttäväksi tekijöiksi, kun em neutraloimisketjua jatketaan riittävästi. O_K ei varmasti häviä, kuten ei siihen liittyvä selkeä huomioitavan vammauttava vaarakaan, mutta ainakin O_K on kauempana niin, että jos se alkaa uhata, niin on myös aikaa tehdä riittäviä toimenpiteitä ettei tukalaan olotilaan tarvitse ajautua.
Voi olla, etten suoraa kipua voida oikeammin oppia sietämään. Ainoa vaihtoehto on tehdä siihen etäisyyttä, jolloin kivun tunne vähenee ja samoin riski joutua kivun armoille. Siedätys olisi sitä, että luonnon annetaan suorittaa jokin uusi rakenne, jossa toteutuu välimatkan ottaminen kipuun jollain tavalla.
Kun on olemassa O_K, ja ajautuma siihen toteutuu aina T_K:n vaikutuksesta kuten on usein tottunut huomaamaan, niin miten välttää se jatkuva "kuopan pohjalle" valuminen? Kun väistämisreitistöä ei ole, ei uralta voi poiketa, ja kun voima vie, ei voi kuin vikistä.
Luulen, että kärsimystä sisällään pitävät, ja elämää rajoittavat olotilat on mahdollista välttää. Ratkaisuna voi olla se, että delegoi luonnon hoitamaan se sopeutuminen.
Vaikeille tilanteille tulee antaa aikaa ja olla tekemättä mitään erityisempää. Kaikki ponnistukset kääntyvät itseä vastaan, eikä niissä aidoissa ongelmissa voi muuta ponnistusten avulla saavuttaa. Vain luonto itse on kyllin viisas hoitamaan asiat siten, että jotain tolkullista rakentuu. Parempi on siten jokin meditatiivinen havainnnointi tmv. Vaatii ainakin alkuun paljon epämiellyttävän kestämistä, ja jatkuvan automaattisen oloisesti mukaantulevan kontrolloinnin alasajoa, kun sitä vain ilmenee.
YO kirjoitus lähti siitä käytännön oivalluksesta, että sitkeästi roikkuvat kunnon kärsimykset ovat aina itse rakennettuja. Jos olemattomaa uhkaa vastaan ei toimi siten, että toimi viittaa hätätilaan, jää olematon uhka pikkuhiljaa omaan arvoonsa. Se häviää.
Pahimmat kaventumiset ahtauteen toteuttaa kärsimykseen ajautuva itse omilla ratkaisuillaan. Kun kukaan ei vie, suoritetaan vienti ajautuman vastustamisella. Vastustaminen mielen tasolla on vahva jos siihen liittyy voimakkaita tunteita. Toimi kokonaisuutena on kuin tekijälle ja kokijalle tosi, eikä toden luoja voi luomalleen mitään muuta kuin seurata minne asti se reitti milloinkin vie.
Mahdollisuudet pahuuden varalle
Kirjallisessa kommunikoinnissa on vain sanat, lauseet, ... ja ne rivienvälit. Ei muita vihjeitä kirjoittajasta tai vastaanottajasta.
Tulkintoja on pakko tehdä etenkin jos osapuolet ovat toisilleen tuttuja vain kirjoitusyhteyksien tiimoilta. Keskenään laajemmin tutut ymmärtävät toista usein vähäisenkin perusteella.
Kun siis kirjoitukset eivät tarjoa kuin kapean otoksen ilmaisijasta, on kokonaiskuvan saamiseksi pakko tehdä erilaisia oletuksia. Oletukset on tehtävä mm sen takia, että yhteys säilyy toimivana.
Yhteyden toimivuus ei kuitenkaan ole usein riittävän arvostuksen kohde. Tärkeämmäksi tulee turvallisuus. Varmempaa on ottaa viestit vastaan epäillen ja epäluuloisesti. Etenkin jos viestissä on arvostelua, kritiikkiä tai suoraa puhetta.
Mikä on kirjoittajan tarkoitus milloinkin? Miten selkeästi haavoittavaksi koetun kirjoituksen voi ajatella positiiviseksi osaksi yhteydenpitoa? Jos kirjoittaja voisi olla todennäköisyydellä x vihollinen, niin primitiivilakien mukaan kirjoittaja on vihollinen.
Entä jos sen kyseenalaisesti kirjoittelevan tarkoitus on esim lähinnä haastaa? Haastaa vastaanottajaa kohti parempaa, tai saada jotain uutta näkemystä kirjoittelun avulla? Tai jotain muuta.
Kun netissä ei tunne vastaanottajaa, niin miten häntä vastaan voi edes hyökätä? No, kai se onnistuu yleisen ihmistietämyksen avulla. Mutta kun se hyökkäys on aina vastaanottajan tulkinta jostain yksittäisestä viestistä tai isommasta viestittelystä.
Totuus lienee, että viestijä voi olla liikkeellä pahaa tarkoittavalla tavalla. Kovin pintapuoliset tulkinnat luovat vihollisuuksia myös sinne, missä niitä ei oikeammin tarvitsisi olla.
Mitä enemmän uskaltaa katsoa sitä mahdollisuutta, ettei viestittäjä ole liikkeellä pahalla tarkoituksella, sen enemmän on itse antamassa mahdollisuutta sille, ettei tilanteita kärjisty lähtökohdista, jotka olisi käännettävissä täysin rakentaviksi.
Miten suuren kyseenalaisuuden viesteissä tai episodeissa voi sitten muuttaa rakentavuudeksi? Jos pahaa tahtoa ei koe oikein olevan, tai sen syy on selkeä ja ymmärrettävä, niin viesti voi näyttää hyvinkin negatiiviselta ilman, että sille tarvitsee antaa sen suurempaa negatiivista merkitystä.
Jos taas liikkeellä on pahaa tahtoa, niin asenteellisuus on jo vaikeammin käännettävissä. Asenteellisuudelle on toki syynsä. Jos asenteellisuuden syyt pystyy löytämään viestittäjä itse tai muut, niin kai sitä edistystä voi tapahtua, jos osaa jotenkin hyödyntää olemassaolevaa tietoa.
Asenteellisuus on persoonaa lähellä oleva suuntaava tekijä. Miten päästä operoimaan aivan lähituntumassa? Operointi-vaihtoehdon mahdollisuuden edistämistä ei ainakaan tulisi sulkea pois, vaikka itse operaatio varmaan lähtee lopullisemman ratkaisevasti siitä tahosta, jolla kyseenalaisuutta on asenteissa. Kukapa yksin osaisi mennä lähelle itseä, ellei kovin suurta painetta tai luultavammin jotain hienoviritteisempää vientiä?
Tahto vie kohti paremman asenteen oppimista. Siinä kai tahtotaistelun tavoite. Järjestellä asenteet sopivammin eri yhteyksiin. Muutos tapahtuu lähellä, ja lähimuutokset mullistavat paljon, joten riittävä motivaatio on tietysti ehdoton.
Miten motivoida muutokset ajattelussa? Entä asenteissa? Monet ajatukset ovat vahvasti linkkautuneita asenteisiin. Tiettyjen ajatusten vaihtoon tarvitaan käytännössä asenteen muuttamista. Ajatusten muuttamisen helppoudella sivustaseuraaja vain piinaa itseä sillä, kun ajattelee toista kohtuuttoman piittaamattomaksi. Vain se toisenlainen ajatus! Mutta ei taida siis aina mennä näin.
Mitä sitten se asenteiden työstäminen käytännössä tarkoittaa, on oma juttunsa. Vaatii mitä vaatii. Tarkoitus on sanoa, ettei lopultakaan kukaan ole niin tarkoituksellisen kohtuuton ajatuksiltaan, että tarvitsisi vetää hernettä nenään ihan niin usein. Ehkä ei koskaan, tai ei ainakaan siinä mielessä, että säröstä täytyisi vetää jotain selkeän lopullista.
Ihmiset omaksuvat ajatuksia ja asenteita, jotka palvelevat. Jos joku on kokenut jotain eri lailla, on järjestelyt sen mukaisia. Varmasti parhaita mahdollisia, mitä tarjotun pohjalta voi rakentaa. Jos jotain pohjasta uupuu, tulee sitä tarjota, ellei asianomainen itse älyä nykypohjan perusteella sitä hakea, tai ei osaa hakea kovin tuloksellisesti.
Kysymys pahuudesta on ratkaistavissa, tosin käytännössä voi haastetta usein olla. Annetaan pahaksi koetulle sitä, mikä ohjaa häntä järjestelemään asiansa toisin. Pahuuden poistaminen ilman vaadittavan antamista on kuin odottaisi jalattomalta kunnon siirtymävalmiutta ilman apuvälineitä.
Jos vaikka jalattomuuteen ei ole kenelläkään antaa mitään, ei voi odottaa mitään edistymissä ko asiassa. Ei auta nyhjäisy tyhjästä. Ehkä on löydettävä hän, jolla on antaa jotain, tai odotettava aikaa, jolloin on älyttävissä ja rakennettavissa jotain tepsivää.
Itsepuolustus on aina mahdollista, mutta tietoisemman huolellisesti luodut ratkaisut pahuutta vastaan eivät oikein viittaa suureen itsepuolustukseen. Voiko junan eteen työntää sen pahan ihmisen, jotta 50 pelastuisi? Ei voi, ainakaan etukäteen suunnitellen. Reaktioissa toiminee eri lainalaisuudet.
Toimien odotus, tai säätö parempaan, ilman tarvittavan tarjoamista on kohtuutonta siltä, jolla ehkä on jotain tarjottavaa, tai siltä, jolla on ehkä tarjottavana lisäaikaa kohti jonkin ratkaisevan löytymistä. Jos edes aikaa ei ole asianomaisilla tarjota ristiriidassa puhumattakaan muusta, on vastassa sopivan tiukalle vietynä reaktiivinen tilanne, eikä sitä voi ratkaista suunnitellusti.
Kauheimmankin pahan etukäteiseliminointi on väärin. Ratkaisuna on vaikka se, ettei niin vaikeaa tilannetta päästetä syntymään, jossa joku voi toimia liian ratkaisevasti vastoin muita. Jos tilanteiden annetaan mennä kohti huonon toteutuman mahdollisuutta, ja sellainen joskus myös uhkaa konkreettisemmin, astuu jossain kohdin voimaan reaktiivisuus.
sunnuntai 9. marraskuuta 2014
Tapahtumia
Viikonloppu juurilla. Äiti täytti 70 vuotta.
Lauantaina pieni migreeni, joka johtui siitä, että pari edellistä yötä mennyt heikosti unen kannalta.
Mahtava oli palata takaisin omaan kotiin, vaikka eihän täällä muita ole. Tein heti sauvakävelylenkin. Sopivan sulaa, jotta onnistui kumitulpilla.
Lauantaita juhlittiin pienellä uima-altaalla perheen kesken. Pari tuntia meni lähes pulikoidessa.
Yöllä heräsin klo viisi. Kävin vessassa ja kun katsoin peiliin, oli naama punainen kuin kuumeisella lapsella. Ihmettelin vähän, mutta jatkoin unia.
Näin unta lentämisestä ja muusta kivasta. Oli tosin joukossa eräs painajainenkin. Oltiin joukolla humahdettu ansaan. Päälle laiteltiin kuomu, ja hiekkaa alettiin lapioida niskaan. Aseella puolustettiin alta päin itseämme. Siitä se vapauttava lentouni sitten alkoi.
Tosi kiva oli reissu. Sai kyllä tatsia juuriin.
Lauantaina pieni migreeni, joka johtui siitä, että pari edellistä yötä mennyt heikosti unen kannalta.
Mahtava oli palata takaisin omaan kotiin, vaikka eihän täällä muita ole. Tein heti sauvakävelylenkin. Sopivan sulaa, jotta onnistui kumitulpilla.
Lauantaita juhlittiin pienellä uima-altaalla perheen kesken. Pari tuntia meni lähes pulikoidessa.
Yöllä heräsin klo viisi. Kävin vessassa ja kun katsoin peiliin, oli naama punainen kuin kuumeisella lapsella. Ihmettelin vähän, mutta jatkoin unia.
Näin unta lentämisestä ja muusta kivasta. Oli tosin joukossa eräs painajainenkin. Oltiin joukolla humahdettu ansaan. Päälle laiteltiin kuomu, ja hiekkaa alettiin lapioida niskaan. Aseella puolustettiin alta päin itseämme. Siitä se vapauttava lentouni sitten alkoi.
Tosi kiva oli reissu. Sai kyllä tatsia juuriin.
Tilaa:
Kommentit (Atom)