Vaikeimmista vapautuminen

Pelkäät jotain tilannetta ja siihen liittyviä tunteita. Tunteet laukaisee vähintään se itselle tuttu tilanne, mutta myös muut samankaltaiset tilanteet, joissa toistuu ne tunteiden kannalta oleelliset tekijät.

Tietyt tilat ovat kestämättömiä tunteiden ja olotilan puolesta. Niitä välttää viimeiseen saakka siten, kuin on oppinut aiemmin tekemään joko samoissa tai vastaavissa tilanteissa. Välttäminen voi olla tietoista tai automaation tasolla tapahtuvaa, jotain tiedostamattomampaa, tai noita molempia.

Yhteistä kestämättömille olotiloille (O_K) (K=kestämätön=kärsimys) on se, että jokin niissä on sellaista, jolla on suora yhteys siihen, mikä saa olon tuntemaan vaikeaksi. Tietyt laukaisevat kestämättömät tekijät (T_K) eivät sinällään determinoi ko kaltaista olotilaa suoraan, mutta kun jonkin tekijän tai tekijäjoukon on tottunut yhdistämään kestämättömään olotilaan, niin seurauksena on se, että pelkkä altistuminen riittää laukaisemaan olotilan, vaikka tarkemmin ottaen ne tekijät eivät enää uudessa tilanteissa välttämättä enää yhdistyisi selkeästi varteenotettavaan uhkatekijään.

Jos tekijät T_K ovat joskus aiheuttaneet O_K:n, niin yhdistäminen on tiukka, sillä jos O_K on ollut todelliseksi vaaraksi luokiteltu, ei tekijää ole hyvä ottaa toisella tapaa kovin heppoisin perustein. Käytännössä luonto hoitelee suhtautumisen T_K:ään jatkossa, ja luonnon järjestelyä on vaikea purkaa, vaikka se ei enää palvelisi.

Vaikeinta on oppia pois siitä, minkä on kokenut erittäin arvokkaaksi itsensä kannalta. Kuolemanvaaraan liittyviä asioita ei ole vara unohdella, ja niihin liittyvät automaattiset tunnetilat ja toimintamallit ovat sitkeästi kantajaansa rakentuneita.

Miten uudelleenohjelmoida jatkossa itsensä niihin vaikeisiin tilanteisiin siten, ettei O_K seuraa enää turhan takia, pelkän historiassa luodun mallin perusteella? Kai se on niin, että tekijöihin T_K on luotava uutta suhdetta. Jos suhdepalettina on vain se alkuperäinen, niin vain se jää vaihtoehdoksi. Tuntus yksinkertaisen järkeenkäyvältä.

Jos kyseessä on selkeästi turvalliset tekijät T_S (S=safe), ja siihen liittyvä olotila O_S, niin vaihtoehtoisia reittejä kohti O_S:tä ei tarvita. Jos O_S:n liittyvät tekijät saavutetaan yhdellä tavalla, ja tapa on aina toimiva, niin ei ole järkevää rakentaa vaihtoehtoisia reittejä, sillä vaihtoehtoisuus vie tilan O_S kauemmas monimutkaisemman taakse.

O_S on hyvä saavuttaa kun tarve. Käytännössä reittejä kohti tuota voi olla hyvä rakennella enemmän niin, että reitistö on sofistikoituneempi, sillä eri tilanteista tarvitaan hiukan eri menettelyjä tavoitteeseen pääsemiseen.

Paitsi että O_S:ään tarvitaan riittävä reitistö, niin toisaalta myös O_K:n tarvitaan vielä selkeämmin jotain vaihtoehtoista, ja sen vaihtoehtoisen tärkeys on suurempi, mikäli alkuperäinen ainoa suhde aiheuttaa käytännössä kestämättömyyttä siihen, mihin kestämättömyyttä ei tarvitsisi ehkä enää liittää.

Ihmisen kasvun merkki on varmasti siinä, miten häntä ajatellen on O_S saavutettavissa eri tilanteissa. Toinen kasvun merkki on varmasti se, että vaikka se O_K olisi yhä olemassa, niin O_K ei muodostuisi enää ihan sillä helppoudella. T_K olisi vaihtunut T_K2:een, T_K3:een, ... (neutraloimisketju).

Kiinnostavaa tietää, mitä jää uhkan synnyttäväksi tekijöiksi, kun em neutraloimisketjua jatketaan riittävästi. O_K ei varmasti häviä, kuten ei siihen liittyvä selkeä huomioitavan vammauttava vaarakaan, mutta ainakin O_K on kauempana niin, että jos se alkaa uhata, niin on myös aikaa tehdä riittäviä toimenpiteitä ettei tukalaan olotilaan tarvitse ajautua.

Voi olla, etten suoraa kipua voida oikeammin oppia sietämään. Ainoa vaihtoehto on tehdä siihen etäisyyttä, jolloin kivun tunne vähenee ja samoin riski joutua kivun armoille. Siedätys olisi sitä, että luonnon annetaan suorittaa jokin uusi rakenne, jossa toteutuu välimatkan ottaminen kipuun jollain tavalla.

Kun on olemassa O_K, ja ajautuma siihen toteutuu aina T_K:n vaikutuksesta kuten on usein tottunut huomaamaan, niin miten välttää se jatkuva "kuopan pohjalle" valuminen? Kun väistämisreitistöä ei ole, ei uralta voi poiketa, ja kun voima vie, ei voi kuin vikistä.

Luulen, että kärsimystä sisällään pitävät, ja elämää rajoittavat olotilat on mahdollista välttää. Ratkaisuna voi olla se, että delegoi luonnon hoitamaan se sopeutuminen.

Vaikeille tilanteille tulee antaa aikaa ja olla tekemättä mitään erityisempää. Kaikki ponnistukset kääntyvät itseä vastaan, eikä niissä aidoissa ongelmissa voi muuta ponnistusten avulla saavuttaa. Vain luonto itse on kyllin viisas hoitamaan asiat siten, että jotain tolkullista rakentuu. Parempi on siten jokin meditatiivinen havainnnointi tmv. Vaatii ainakin alkuun paljon epämiellyttävän kestämistä, ja jatkuvan automaattisen oloisesti mukaantulevan kontrolloinnin alasajoa, kun sitä vain ilmenee.

YO kirjoitus lähti siitä käytännön oivalluksesta, että sitkeästi roikkuvat kunnon kärsimykset ovat aina itse rakennettuja. Jos olemattomaa uhkaa vastaan ei toimi siten, että toimi viittaa hätätilaan, jää olematon uhka pikkuhiljaa omaan arvoonsa. Se häviää.

Pahimmat kaventumiset ahtauteen toteuttaa kärsimykseen ajautuva itse omilla ratkaisuillaan. Kun kukaan ei vie, suoritetaan vienti ajautuman vastustamisella. Vastustaminen mielen tasolla on vahva jos siihen liittyy voimakkaita tunteita. Toimi kokonaisuutena on kuin tekijälle ja kokijalle tosi, eikä toden luoja voi luomalleen mitään muuta kuin seurata minne asti se reitti milloinkin vie.