Mahdollisuudet pahuuden varalle

Kirjallisessa kommunikoinnissa on vain sanat, lauseet, ... ja ne rivienvälit. Ei muita vihjeitä kirjoittajasta tai vastaanottajasta.

Tulkintoja on pakko tehdä etenkin jos osapuolet ovat toisilleen tuttuja vain kirjoitusyhteyksien tiimoilta. Keskenään laajemmin tutut ymmärtävät toista usein vähäisenkin perusteella.

Kun siis kirjoitukset eivät tarjoa kuin kapean otoksen ilmaisijasta, on kokonaiskuvan saamiseksi pakko tehdä erilaisia oletuksia. Oletukset on tehtävä mm sen takia, että yhteys säilyy toimivana.

Yhteyden toimivuus ei kuitenkaan ole usein riittävän arvostuksen kohde. Tärkeämmäksi tulee turvallisuus. Varmempaa on ottaa viestit vastaan epäillen ja epäluuloisesti. Etenkin jos viestissä on arvostelua, kritiikkiä tai suoraa puhetta.

Mikä on kirjoittajan tarkoitus milloinkin? Miten selkeästi haavoittavaksi koetun kirjoituksen voi ajatella positiiviseksi osaksi yhteydenpitoa? Jos kirjoittaja voisi olla todennäköisyydellä x vihollinen, niin primitiivilakien mukaan kirjoittaja on vihollinen.

Entä jos sen kyseenalaisesti kirjoittelevan tarkoitus on esim lähinnä haastaa? Haastaa vastaanottajaa kohti parempaa, tai saada jotain uutta näkemystä kirjoittelun avulla? Tai jotain muuta.

Kun netissä ei tunne vastaanottajaa, niin miten häntä vastaan voi edes hyökätä? No, kai se onnistuu yleisen ihmistietämyksen avulla. Mutta kun se hyökkäys on aina vastaanottajan tulkinta jostain yksittäisestä viestistä tai isommasta viestittelystä.

Totuus lienee, että viestijä voi olla liikkeellä pahaa tarkoittavalla tavalla. Kovin pintapuoliset tulkinnat luovat vihollisuuksia myös sinne, missä niitä ei oikeammin tarvitsisi olla.

Mitä enemmän uskaltaa katsoa sitä mahdollisuutta, ettei viestittäjä ole liikkeellä pahalla tarkoituksella, sen enemmän on itse antamassa mahdollisuutta sille, ettei tilanteita kärjisty lähtökohdista, jotka olisi käännettävissä täysin rakentaviksi.

Miten suuren kyseenalaisuuden viesteissä tai episodeissa voi sitten muuttaa rakentavuudeksi? Jos pahaa tahtoa ei koe oikein olevan, tai sen syy on selkeä ja ymmärrettävä, niin viesti voi näyttää hyvinkin negatiiviselta ilman, että sille tarvitsee antaa sen suurempaa negatiivista merkitystä.

Jos taas liikkeellä on pahaa tahtoa, niin asenteellisuus on jo vaikeammin käännettävissä. Asenteellisuudelle on toki syynsä. Jos asenteellisuuden syyt pystyy löytämään viestittäjä itse tai muut, niin kai sitä edistystä voi tapahtua, jos osaa jotenkin hyödyntää olemassaolevaa tietoa.

Asenteellisuus on persoonaa lähellä oleva suuntaava tekijä. Miten päästä operoimaan aivan lähituntumassa? Operointi-vaihtoehdon mahdollisuuden edistämistä ei ainakaan tulisi sulkea pois, vaikka itse operaatio varmaan lähtee lopullisemman ratkaisevasti siitä tahosta, jolla kyseenalaisuutta on asenteissa. Kukapa yksin osaisi mennä lähelle itseä, ellei kovin suurta painetta tai luultavammin jotain hienoviritteisempää vientiä?

Tahto vie kohti paremman asenteen oppimista. Siinä kai tahtotaistelun tavoite. Järjestellä asenteet sopivammin eri yhteyksiin. Muutos tapahtuu lähellä, ja lähimuutokset mullistavat paljon, joten riittävä motivaatio on tietysti ehdoton.

Miten motivoida muutokset ajattelussa? Entä asenteissa? Monet ajatukset ovat vahvasti linkkautuneita asenteisiin. Tiettyjen ajatusten vaihtoon tarvitaan käytännössä asenteen muuttamista. Ajatusten muuttamisen helppoudella sivustaseuraaja vain piinaa itseä sillä, kun ajattelee toista kohtuuttoman piittaamattomaksi. Vain se toisenlainen ajatus! Mutta ei taida siis aina mennä näin.

Mitä sitten se asenteiden työstäminen käytännössä tarkoittaa, on oma juttunsa. Vaatii mitä vaatii. Tarkoitus on sanoa, ettei lopultakaan kukaan ole niin tarkoituksellisen kohtuuton ajatuksiltaan, että tarvitsisi vetää hernettä nenään ihan niin usein. Ehkä ei koskaan, tai ei ainakaan siinä mielessä, että säröstä täytyisi vetää jotain selkeän lopullista.

Ihmiset omaksuvat ajatuksia ja asenteita, jotka palvelevat. Jos joku on kokenut jotain eri lailla, on järjestelyt sen mukaisia. Varmasti parhaita mahdollisia, mitä tarjotun pohjalta voi rakentaa. Jos jotain pohjasta uupuu, tulee sitä tarjota, ellei asianomainen itse älyä nykypohjan perusteella sitä hakea, tai ei osaa hakea kovin tuloksellisesti.

Kysymys pahuudesta on ratkaistavissa, tosin käytännössä voi haastetta usein olla. Annetaan pahaksi koetulle sitä, mikä ohjaa häntä järjestelemään asiansa toisin. Pahuuden poistaminen ilman vaadittavan antamista on kuin odottaisi jalattomalta kunnon siirtymävalmiutta ilman apuvälineitä.

Jos vaikka jalattomuuteen ei ole kenelläkään antaa mitään, ei voi odottaa mitään edistymissä ko asiassa. Ei auta nyhjäisy tyhjästä. Ehkä on löydettävä hän, jolla on antaa jotain, tai odotettava aikaa, jolloin on älyttävissä ja rakennettavissa jotain tepsivää.

Itsepuolustus on aina mahdollista, mutta tietoisemman huolellisesti luodut ratkaisut pahuutta vastaan eivät oikein viittaa suureen itsepuolustukseen. Voiko junan eteen työntää sen pahan ihmisen, jotta 50 pelastuisi? Ei voi, ainakaan etukäteen suunnitellen. Reaktioissa toiminee eri lainalaisuudet.

Toimien odotus, tai säätö parempaan, ilman tarvittavan tarjoamista on kohtuutonta siltä, jolla ehkä on jotain tarjottavaa, tai siltä, jolla on ehkä tarjottavana lisäaikaa kohti jonkin ratkaisevan löytymistä. Jos edes aikaa ei ole asianomaisilla tarjota ristiriidassa puhumattakaan muusta, on vastassa sopivan tiukalle vietynä reaktiivinen tilanne, eikä sitä voi ratkaista suunnitellusti.

Kauheimmankin pahan etukäteiseliminointi on väärin. Ratkaisuna on vaikka se, ettei niin vaikeaa tilannetta päästetä syntymään, jossa joku voi toimia liian ratkaisevasti vastoin muita. Jos tilanteiden annetaan mennä kohti huonon toteutuman mahdollisuutta, ja sellainen joskus myös uhkaa konkreettisemmin, astuu jossain kohdin voimaan reaktiivisuus.