Ole uskoton epäakuutille

Milloin olla spontaani ja välitön? Milloin olla harkitseva, tutkaileva ja jopa varovainen?

Tuli mieleen, että spontaanius kannattaa suoremmissa reaktioissa ja suorissa yhteyksissä. Tällöin kyseeseen ei voi tulla kuin tunteet ja tuntemukset. Reagoidaan siis puhtaasti fiilispohjalta.

Voi olla, että tiettyjä asioita ei kannata harkita ollenkaan. Heittäytyy, ja jos pysähtyy miettimään, niin on auttamattomasti tipahtanut jo tilanteesta. Varsin outo, mutta samalla ehkä luonnollinen juttu.

Harkinta voi olla asiassakin vähän niin ja näin. Kun jotain vaikutteita saa, niin asiakäsittelykin notkahtaa aikasen hyvin liikkeelle juuri tunteiden avulla.

Jos sopivaa inspiraatiota ei käytä aikanaan, eli esim heti vaikutteen saamisen jälkeen, niin inspiraation joutuu jotenkin luomaan silloin, kun alkaa syventyä esilletuotuun.

Jos tarkasteltavana on erittelyn arvoinen asia, niin inspiraatiota voi toisaalta lisätä sillä, että malttaa mielensä, eikä ala käsitellä asioita heti, vaan hahmottelee ja keräilee lisää sopivia aineksia alkukeitokseen. Silloinkin kyseessä on enemmän spontaaniuden patoaminen.

Ehkä spontaaniuden arvon voi tiivistää yksinkertaisesti akuutin läsnäoloon. Kun jokin asia on aidosti pinnalla, on hetki käsittelylle luontaisin.

Epäakuutteja aiheita ei ehkä tulisi edes käsitellä. Niille tulisi olla selkeän uskoton. Riskinä voi olla esim vieraantuminen todellisuudesta.

Ohjeita ja vain niitä

Ohjeita ja viisauksia satelee lähes joka tuutista. Harvemmin tarjotaan ymmärrykseen tähtäävää viestintää, josta oppia ammentamaan itse se tarpeellinen.

Kyllä ohjeet ja sopivan toiminnan ymmärtää vielä, jos on niiden tausta selvennetty.

Ehkä kansalaiset koetaan niin avuttomiksi, ettei omien aivojen käyttöön ole vastuullista nojautua. Vaikea sanoa muuta syytä tuohon. Tai olisiko syynä tarkoituksellinen ymmärryksen valta-asema, josta tarjotaan sopivia rippeitä.

Etenemisen edistäminen ajattelussa jne

Väsyneenä loppuu energia nopeasti. Kirjoittaminen on usein jotain aivotyötä, ja se voi käydä hankalaksi energiavajeen takia.

Fokustamiskykyä ja voimaa tarvitaan erityisesti asioiden erittelyyn. Luulisin.

Kun haluaa selventää jotain, niin selventäminen on työtä. Sitä yrittää luoda uutta vanhaa toisin asettelemalla. Selvittely on järjestelyä, siivoilua ja rakentelua. Ei ihme, että kuormittaa jollain tapaa.

Mitäs on se toimi, joka on kuluttavuuden vastakohta? Voiko aivoja lepuuttaa kirjoittamalla, vai onko kaikki kirjoittaminen aina energian kuluttamista jos vertaa muuhun toimeen, kuten vaikka rentoutumiseen?

Rentoutuminen lienee aktiivisin ponnistuksin saatava osaksi elämää. Samoin kuin useissa taidoissa. Rentoutumisen osaa oppimisen jälkeen enemmän automaattisesti silloin, kun rentoumista tarvitsee.

Rentoutuminen on hellittämistä. Irti päästämistä. Irti päästäkseen tulee ottaa etäisyyttä siihen, joka on meneillään. Ensimmäinen asia on tietoisuus, vallitsevan tilan tajuaminen.

Tietoisuutta tiettyyn tilaan voi kasvattaa paljon, joten tilaan saa selkeää otetta toisaalta. Näin tietty lähtötila on jotain, missä ei ole enää niin kiinni. Tietty olotila voi häipyä yhä pienemmäksi ja pienemmäksi, ja jossain vaiheessa irtiotettavasta tilasta ei ole enää mitään viitteitä.

Irtiotettavaksi tulee kunkin vaiheen jälkeen se, josta viimeisin irtiotto tapahtui. Irtiottojen ketjua voi siten seurailla lenkki lenkiltä.

Irtiotto ja siirtymä tilasta A tilaan B, C, ... voi merkitä sitä, että uudet tilat käytännössä korvautuu toisella yhtä suurella tilalla. Irtiottoon ja siirtymään kykenee, mutta kohde vaihtelee.

Irtiottoketju voi toisaalta johtaa siihen, että joutuu jatkossa yhä voimakkaammin sidotuksi seuraaviin tiloihin. Loppuvaiheessa tilat olisivat niin vahvoja, että niistä olisi vaikea vaihtaa toiseen. Kyseessä olisi jumi, tai olotilan vankeus.

Kolmas vaihtoehto on edetä kohti uusia olotiloja, jotka ovat entistä vähemmän mieltä sitovia. Olotilojen ketjussa olevat väliasemat käyvät kevyemmiksi. Mielen valtaa entistä enemmän tyyneys ja keveys.

Olipas sopivasti valittu aihe tähän hetkeen. Jumitus ajattelussa uhkaa vähäisen unen takia. Unta kun tarvitsee niin paljon. Akuutin aiheen käsittely on varmasti aina parasta mitä voi valkata työn alle.

Jos siis energiat on vähissä, niin se energia täytyy käyttää tehokkaasti raivaustöihin ja järjestelyyn, jos kyseessä on selvästi suurempi selvyydensaantitavoite.

Vähäenergisessä olotilassa ei auta aina niin suuresti jumeutua. Jos jumi yllättää, eli olotilan monttu, voi kuiville olla vaikea nousta. Kun energiaa on enemmän, voi sitä paremmin patoutella vaikeissa. Varmaan ok-ratkaisu tuokin.

Mitä hyötyä on sitten siitä, että yrittää joskus tulla toimeen ja saada aikaan tulosta myös vähäisen energian turvin? No, jos liikkeellä saa oltua, on se ainakin merkki siitä, että onnistuu välttämään jumiutumista entistä tehokkaammin.

Jumituksen välttäminen ja liiketilan säilyttäminen merkitsee tietysti järjestelytaitoja. Kun järjestelytaidot liittyvät vähäiseen energiaan, niin sitä saa aikaan asioita sillä vähällä. Merkitsee siten tehokkuutta. Mitähän kaikkea voi saada aikaan kun energiaa on joskus selkeästi enemmän?

Vähäenerginen liikkumistaito lienee treenaamisen arvoinen juttu. Näin tuli todistettua(?) se ajatus, että väsyneisyyttä ei tarvitse aina ottaa niin negatiivisesti. Väsyneisyydentilalla voi olla hyötyarvoa. Ajattelussa eteneminen on vain eräs kapea työkenttä.

Entäs se patouttaminen? Mitä hyötyarvoa siihen voisi liittyä? Ei kai sellainen, joka on ainoastaan negatiivisesti otettava asia? Jos positiivinen, niin miten sen positiivisuuden voi saada mukaan? Siis jotenkin samankaltaisesti kuin edellä siinä väsyneen tilanteessa.

Luulisin, että patoutumia ensinnäkin kannattaa jonkin verran rakennella. Miten isoja, on toinen kysymys. Jos isompia, niin miten massiivisuuden saa käännettyä eduksi? Kuulostaa hullulta, mutta ei nyt olla liian ennakkoluuloisia.

Patoutuma on tilanne, jossa voidaan olla lukossa enemmän tai vähemmän. Lukkotilaan ei riitä enää samalla tavoin tietoisen mielen työkalut. Tarkoittaa silloin varmaan sitä, että jos lukkotila selkenee, niin selkeneminen tapahtuu jonkin luontaisen prosessin kautta.

Patoutuma on ristiriitatilanne. Se voi rassata, riippuen tilan vahvuudesta. Jos rasittavuutta on riittävästi, niin olotila järjestyy pitkälle rasituksen mukaan. Kyseessä on kuorma, tai vielä parempi on ehkä puhua sulattelutehtävästä.

Patoumateema on liian vaikea tällä kertaa. Patouttaa liian pahasti. Voisi ajatella, että yleensä selkeä eteneminen on parasta. Jos jotain haluaa edistää patoutumia järjestämällä, niin tuo sovellustilanne ei olisi ihan niin usein järkevä.

Sen voi sanoa, että ääritreenien kanssa tulee olla jonkin verran varovainen. Treeniä ei ole varmaan hyvä vetää liian pitkällisenä. Jos on vaikka väsynyt tai jumissa, niin tilan vaihtuminen päinvastaiseen on tärkeä.

Mikä on sitten sopiva läpikäymis-syklien taajuus etenemistehoa ajatellen? Vaikea sanoa, enkä tiedä, mitkä seikat asiaan vaikuttavat?

Jumetukseen voi sanoa ainakin sen, että jos haluaa noiden purkua, tulee oppia hellittämään ja löysäämään. Kun tietoisuus on ollut jumitilaan saattavaa, niin tietoisuudesta ei ole purkutyöhön, vaan palautumiselle on anettava luontaista tilaa.

Hellittämiskyky, eli kontrollista luopuminen on tärkeää siirtymissä, joita ei voi tietoisesti rakentaa. Etenemistaitoja käyttäen oppii ehkä jotain myös luonnon omista siirtymistä, kuten vaikka unista jne. Kaikkea ei voi hallita.

Altavastaajasta ylivertaisemmaksi ja selviäjäksi

Aloitin nettikeskustelut selkeästi vasta joskus 2004. Keskusteluista koitui paljon ristiriitaisia tuntemuksia. Törmäsin aivan toiseen maailmaan. Se kiehtoi, ja toisaalta rasitti.

Rasitukseen reagoin asioiden parantamisyrityksillä. Otin tavoitteeksi kunnon keskustelupuitteet. Sananvapaus saisi vallita, tosin niin, että sanominen olisi jollain tapaa helppoa, sujuvaa ja kivaakin.

Sain paljon vastustusta keskusteluareenoilla ollessa ja johonkin pyrkiessä. Jouduin nopeasti altavastaajan osaan. Reagoin tilanteeseen hankkimalla ylivertaisuutta eri keinoin.

Ajattelin, että pärjättävä on, tsemppailin itseni taistelukuntoon. Eräs suurin tsemppivälineeni oli musiikki. Nytkin liitän musiikin voimantuntoon. Ennen musiikki oli ratkaisu siihen, ettei antanut periksi omille ajatuksille.

En koskaan ole luovuttanutkaan mistään tärkeästä keskusteluun liittyvästä. Tavoitteeni tosin ovat vaihtuneet paljon.

Hankalaa on nyt jälkikäteen se selviytymiskeino, johon totuin turvautumaan. Musiikkia suoneen ja päin tantereita. Höh. Ehkä silloin se oli parasta, jota osasi.

Nyt haluaisi kappaleiden merkitsevän muutakin kuin vastalääkettä altavastaajan asemaan. Tuo onnistuu tosiaan vanhan automaattisesti, ja laajalla rintamalla.

Musiikin voisi yrittää jatkossa yhdistää johonkin muuhun. Ei kiinnosta ego ja sen kasvatus. Enemmän koen, tai veikkaan antoisuuden mahdollisuuksia egon vähentämisessä. Varsin viehättävä ajatus.

Inhottavia tuntemuksia liittyy egoon. Kauhea kapine. Onkohan koskaan jotain hyötyä siitä? Jos on, niin miten sen kanssa sitten voi tulla toimeen? Melkoinen diktaattori, joka ei jätä helposti rauhaan ketään lähelläolevaa.

Ruokamaailman rikastuttaminen

Juu. Varmaan sössin pahasti syömisten kanssa, kun heräsin näin lyhyiden unien jälkeen. Vajaat kolme tuntia sängyssä. Taisi olla muutenkin haastetta matkassa, joten muunkin myllerryksen piikkiin mennee varmaan.

Syömisestä puheenollen. Viime aikojen tuttavuus on villirucola. Siinä on jänski maku. Saakohan suosikin osan kasviskirjossa? Aika kallista on, mikä minimoi tuollaisten kasvisten kokeilua ja säännöllisempää käyttöä tehokkaasti.

Joskus onnistuin jäämään koukkuun sipuliin. Sitten valkosipuliin. Leivän päällä pääosin noita. Valkosipulin totesin koukuttavammaksi. Se tuntuisi myös tyydyttävän muun sipulintarpeen.

Että mihin sitä elimistö kannattaa totuttaakkaan? Jos jokin uusi ruokalaji täyttää jonkin puuttuvan osan, niin sitä alkaa sitten kaivata. Ennen löydöstä voi olla onnellisen tietämätön omista puutteistaan. Vai voiko? Näkyykö, tai tuntuuko vaikka jonkin kasviksen saamattomuus jotenkin?

Outoa huomata, että jonkin ruoka-aineenkin saanti voi olla joskus selkeä fiiliskysymys. Mitenhän tarkka voi olla siinä, miten ruokailunsa järjestää? Mistä tarkkuus kertoo, tai mistä kertoo se, jos tarkkuutta on vähän, tai ei ollenkaan?

Eräs merkillepantava seikka on herkkyys uutuuksille. Uudet ruuat alkavat houkuttaa tavattomasti siinä vaiheessa kun on selkeästi nälkää. Jos syö perusmakaroonia, pizzaa, tms, niin vivahdehakuisuus lyttääntyy ainakin minulla.

Joskus kasvukautena voisi keräillä luonnosta sopivia kasveja pyötään. Näin tekee moni maalla. Asun itse vähän syrjemmässä kaupungin keskustasta, joten täälläkin voisi toteuttaa samaa jonkin verran.

Entä jos ruualla saa itsensä vaikka zombieksi, tai sinne suuntaan? Mätystää jotain bulkkia. Liikaa ja sopimattomiin aikoihin. Mikäs on tämän vastakohta? Miten voi edistää omaa olotilan skarppiutta sopivamman ruokakäytöksen avulla?

Itsensä oikaisu rauhantilaan

Lisää tämänaamuisen pyöräilyn ajatuksia ja kokemuksia. Edellisessä viestissä keskityin mielenmyrskyn käsittelyyn. Nyt keskityn siihen myrskystä vapaaseen olotilaan ja sen säilyttämiseen.

Pyöräillessäni mieleni täytti jonkin sortin rauha. Kävin vapaakirkon kahviossa, Viadiassa, puurokirkossa. Jatkoin siellä ajatuksia mm tästä teemasta.

Oivalsin, että rauhantila on mahdollista saavuttaa. Lisäksi sitä on erittäin mahdollista myös ylläpitää. Vaikka rauhantilan voi menettää niin monella eri tavalla, niin aina voi raivata tien takaisin "alkukotiin", mikäli jotain kokemusta siitä on.

Rehellinen voi olla tuntemuksilleen. Tuntemuksista kannattaa olla tietoinen. Niitä ei kannata pimittää, eikä niitä kannata pakoilla, jne. Kai tämä on vaikka sitä tunnerehellisyyttä.

Joskus (tai usein) voi tuntemusten antaa tosiaan vain vaikuttaa, jolloin ne tekevät tehtävänsä, ja lähtevät. Jää jäljelle hiljainen taistelutanner. Laukaustakaan ei ole ammuttu vastaan, vaan kestetty päälle tuleva vyörytys.

Turhia ulkomaailman (tai sisäistetyn ulkomaailman) vyörytyksiä ja tsunameita voi myös välttää niin, ettei asetu vaikutuksille alttiiksi. Jos asettuu, niin sitten tulee kestää seuraukset, ja kestämiseen keskittyminen olisi kai aina parasta.

Omaa kestokykyään erilaisissa haasteissa kannattaa arvioida realistisesti. Rauhantilan kaikenlaiset horjutukset milloin vain tehtynä eivät ole elämän tolkkujärjestelyä.

Kannattaa olla usein reilusti heikko, ja kunnioittaa niitä haasteita, joilla on vahvuus rikkoa oma mielenrauha. Mielenrauhan jatkuva haastaminen voi tulla kyseeseen paremmin silloin, jos on hyväksi kehittynyttä kykyä suoritella erilaisia rauhantöitä.

Rauhantila on neutraali. Siitä käsin on vääristymättömintä olla yhteydessä vallitsevaan hetkeen. Rauhantila on valkoinen. Erilaiset muutokset näkyvät selkeästi valkeassa pinnassa. Värivertaus on minusta kätevä.

Vain valkoinen tila on sellainen, josta käsin voi toimia selkeimmin suhteessa nykyhetkeen. Se on eri tunteita koskevien dimensioiden nollapiste, origo. Jos origosta poikkeaa, on kyseessä jännitetila, ja mieli kokee maailmaa jännityksen mukaisesta olotilasta käsin.

Jännitys vääristää havaintoa. Vääristynyt havainto voi viedä, minne sitten viekin. Seuraus on joka tapauksessa se, että on eri asteisesti irti nykyhetkestä. Mitä enemmän vääristyy, sen enemmän tulkitsee asioita vääristyneesti, ja noidankehä on valmis.

Jotta vääristyneisyydenkehästä pääsisi ilman vastaanoton katkaisemista, tulee oma vääristyneisyys hoksata. Jos oman senhetkisen olotilan tuntee, voi havaintoja ottaa vastaan jo toisenlaisella vastaanotolla.

Voi olla, että rauhantilaan pääsy edellyttää sen, että olotiloistaan tulee edes joskus tietoiseksi. Jos johonkin olotilaan on kasvanut, tai paremmin sanoen hankkinut sen toteutumiseen liittyviä "taitoja" jo äidinmaidossa, niin olotilatietoisuuden saavuttaminen voi olla tietyissä tilanteissa hyvin vaikeaa.

Voi olla, että jos kunnon olotilatietoisuutta ei saa syntymään tiettyjä tilanteita ajatellen, voi koko oleminen värittyä hyvin epäneutraaliksi. On siten sidottu jatkuvaan maailman väärintulkintaan.

Jotta kokonaisvaltaisesta väärintulkinnan kehästä pääsee irti, tulisi juuri niihin suurimpiin vääristyneisyydentiloihin liittyä herääminen. Suurimmat vääristymät ovat eniten suuntaa antavia, ja vääristyneellä tavalla tietty.

Tänään koin mielenrauhaa tilanteissa, joissa olen tottunut menemään yleensä epämääräisyydentilaan. En kerro tarkemmin. Sitä vastoin, että kokisin jossain tilanteessa vihaa, ärtyisyyttä ja ahdistusta, niin koenkin sympatiaa, läheisyyttä ja huolenpidon tarvetta.

Varsin outoja siirtymiä siis. Pientä toki, mutta herättää ajatuksia siitä, että voisiko siirtymiä olla enemmänkin, ja isommissa asioissa.

Mielenmyrskyt ja niiden erilainen kanavoiminen

Viime yönä nukuin kuin ruhtinas. Heräsin kello 7. Pitkästä aikaa kunnon unet, ja kyllä huomasi nukkuneensa. Aamulla kuuma suihku ja kaupungille pyöräillen.

Oli ihanaa pyöräillä. Leuto keli. Sanoivat, että kohta kääntyy valon puolelle. Öh. Teen kaikkeni jarruttaakseni ajan kulumista. Täähän lentää, ja mitä saa ajoiksi, jos vain vilisee silmissä.

Pyöräilin hitaasti ja mietiskellen. Oli rento olo kuuman suihkun jälkeen. Muutenkin piti varoa pienen liukkauden takia. Ei vara kaatuilla, kun painoakin on vielä näin paljon.

Lisäksi pitää pitää viileämmän ilman hengitys kohtuullisella tasolla, tai menee puhekyky, eli samalla työkyky. Todennäköistä, vaikka olisi hyvin pukeutunut.

Siis mietin, mutta melko vapaasta tilasta käsin. Aika usein kirjailen mietteitä jonnekin ylös, sillä kukapa niitä muistaa jälkikäteen ainakaan ilman sopivaa herätettä. Ovat siinä mielessä kuin unia.

Sitä mm pohdiskelin, että kannattaako edes jäädä kirjoittamaan asioita mieleen. Siis edes avainsanamuotoisina.

Kirjoitustapahtuma on ilmaisua, ja allaoleva voima saada kanavan ilmaisuun, joten sitä voimaa ei voi enää käyttää energianlähteenä samalla tavoin. Voisi olla parempi vain surffailla tuulen nostattamilla laineilla.

Sisäisen tuulen tapauksessa sen tuulen saa pikkuhiljaa tyyntymään, jos ikuistaa sen aallonharjan, jolla matkaa. On kuin aalto lyhistyisi alla. Putoisi seesteiselle pinnalle, ja kun siten tekisi riittävän usein, ei laineilla enää olisi voimaa nostaa ylös.

Ajattelin, että aaltojen aktiivinen lyhistyttäminen ilmaisulla ei aina kävisi, eli sillä ei olisi pitkäkestoista tyyneysvaikutusta, jos sitä olisi hakemassa. Olisi sidotumpi jatkossakin samaan, jos ei osaisi luovuttaa koskaan tietynlaista tuulimyllytaistoa, joita kyllä seuraa erilaisina.

Sidos ajattelun noidankierteisiin tulisi tuetuksi juuri sen ajattelutaiston kautta. Mihinkäs se sota sotimalla loppuisi?

Mielessäni kävi se, että jos kokonaan luovuttaisi järkeilyn ja asioista kirjoittelun. Antaisi laineiden käydä jatkossa jos tuulta, mutta ottaisi vain nostetta johonkin sopivaan. Ehkä vain laineilisi aaltojen mukana vapaasti.

Ajattelin, että irtiottoon, eli asioiden ilmaisemattomuuteen ei koskaan kykene, jos ei vaan tee luovutusta tuosta. Jos osaa luovuttaa, olisi tietyllä tapaa vapaa, ja luovutustaitoisempi. Kun vapaudesta pääsisi osalliseksi vaikka vain kerran, voisi vapauden toteuttaa helpommin myös silloin, kun erehtyisi aallonmurtamistoimintaan.

Oleellista olisi ensimmäinen irtiotto tyyliin "ei-perusteita". Kokeillen vain, ilman perusteltuja tai arveltuja syitä. Sen jälkeen tekisi jatkoarvioita heittäytymisestä tai aalloille antautumisesta.

Ei siis selittelyä. Ei analyysejä. Ei selvittelyä. Vain toimintaa ja asioiden kokemista. Entä jos näin "passiivisesti" se energia kanavoituisikin laajemmalle? Eli muuhun kuin älyllisiin suorituksiin. Esim koko meininkiin, ja siten elämään.

Jos joskus antaisi luvan hellittää. Kokisi esiinpyrkivän ilman mitään kontrollia. Ilman mitään ohjailua.

NVC eli nonviolent communication oli viime viikon teemana mielenterveysmessuilla. Tai tuo taisi olla osa suurempaa teemaa. Teema koski läsnäoloa, eli sitä, miten voi olla yhteydessä. NVC oli osa tätä.

Luennon perusjuttuja oli oivaltaa se, miten kaikki lähtee tarpeiden täyttämisestä. Korostui toisen tilanteen tajuaminen ja hyväksyvä ymmärrys. Tarpeet eivät ole koskaan väärä. Toiminta voisi olla hassu tai epäedullinen.

Osa NVC:tä oli mm se, miten toinen voi kuunnella toista ja keskittyä ymmärtämään ja arvaamaan hänen ajatuksia, tunteita ja olotilaa. Omin sanoin ilmaisten olisi tutkimusmatka kysymyksineen ja arveluineen kohti toista.

Tutkimusmatka toiseen on tietyssä mielessä samanlainen kuin tutkimusmatka itseen. Omaa tilan aalloilla voi surffailla ilman mitään pakkoa kontrolloida myrkyisiäkään laineita. Toisen kuuntelussa voi toteuttaa saman.

Itseen kohdistettuna oman tilan tarkkailu on vähän meditatiivista. Nyt ajatuksena taisi siis olla se, että sama suunnattaisiin toiseen. Tai miten sen nyt sanoisi.

Pyöräilytuokion mietteet sai vaikutteita edelliseltä viikolta.

Päätin, että jos haluaa vapautta, voi kirjoitella asioista myöhemmin oivallusten ja surffailun jälkeen. Näin saavuttaa energian vapaan sitoutumisen laajemmalle, ja myöhemmin saa ehkä myös sinetöityä jonkin osan tärkeistä kirjoittamisen kautta.

Aalto vie aallolle. Jos aalloissa kipuamisen katkaisee liian nopeasti, jää ketjun viimeisimmille aalloille nousematta. Ilmaisu on siten myllerryspotentiaalin ennenaikaista katkaisemista. Tulee mieleen se jokin aika sitten kirjoittamani luomuhoito, jossa ei kontrolloida liikaa elämää ja sen nosteita, lähes riippumatta siltä miltä ne tuntuisi.

Jos jokin myllerrys nostaa ketjun K, niin kai seurailu loppuun asti jotain arvokasta tuo. Oppii ainakin kestämään tunteitaan. Saa itsekuria. Saa jotain kestokykyä. Voi saada myös eri asioiden (lenkkien, aaltojen) suhteuttamisapua.

Se kannattaa huomata, että ilmaisulla voi myös ruokkia myrkyä. Provosointia voi tehdä sisäisesti myös yhden henkilön aivoissa. Pahimmillaan saa aikaan noidankierteen, joka voi viedä heikolle hapelle.

Ilmaisemattomuus voi olla ehkä pitemmän päälle tehokkain tapa selättää myrsky. Antaa vain energian kulua itsekseen loppuun. Pitää jopa huolen, että on kulloisenkin aallon harjalla silloin, kun se on voimissaan, jolloin aalto väsyy kantamiseen. Siis aktiivista myrskysurffaamista!

Jos tuulta käyttää hyväkseen älyllisten ilmaisujen generointiin, niin äly allaolevaan kuohuntaan kyllä lisääntyy. Äly luo ajatuksen ja ajatusta seuraa joukko muita ajatuksia. Kuohu synnyttää etenevän ajatusrintaman.

Olipas hajanaista ajatustenvirtaa. Aihekin tosin vähän uusi ja käsittelyä ei voinut liikaa rutistella tiiviiksi, tai jotain olisi ehkä luiskahtanut sormien välistä. Todennäköisesti jäi paljon sanomatta, mutta ainakin jotain sentään sain esiin.

Kivinta olisi tietysti se, että mielenmyrskyjä tai puhureita voisi säädellä jotenkin tarpeellisesti ja hyödyllisesti.

Kun haluaa vaikka energian suuntautuvan enemmän älylliselle puolelle, huolehtii siitä, että antaa energian virrata tuolle alueelle entistä paremmin. Tarkoittaa ajatuksiin keskittymistä, ja esteiden heivaamista näkemysmaailmassa paineen tieltä niin, että energia pääsee uusille reiteille, eli saa aikaan uutta näkemystä.

Tarinasta tulee kyllä mieleen se, että jos energiaa voi virratella kohti "älymaata", niin mikä on sitten se toinen vaihtoehto? Vai onko niitä useampia?

Kun energiaa ei pyri ohjaamaan, se hakee vapaan purkautumisreitin. No, kyllä silloin energia suuntautuu tietoisen kontrollin ulkopuolelta.

Mitä ovat sitten tietoisesti ohjatun energian ja vapaasti hermostoon iskevän energian erilaiset käyttömahdollisuudet? Milloin ohjata, ja miten painokkaasti, ja milloin antaa energian loksahdella itsekseen omiksi rakennelmikseen tai neutraloitua tai puskuroitua jotenkin vapaasti?

Aika lailla nousee erilaisia kysymyksiä yhdestä pyöräretkestä. Ei varmaan kannata jatkaa ajattelua enää tähän viestiin. Taidan siis jatkaa keskeneräisistä vähän myöhemmin.