Aloitin nettikeskustelut selkeästi vasta joskus 2004. Keskusteluista koitui paljon ristiriitaisia tuntemuksia. Törmäsin aivan toiseen maailmaan. Se kiehtoi, ja toisaalta rasitti.
Rasitukseen reagoin asioiden parantamisyrityksillä. Otin tavoitteeksi kunnon keskustelupuitteet. Sananvapaus saisi vallita, tosin niin, että sanominen olisi jollain tapaa helppoa, sujuvaa ja kivaakin.
Sain paljon vastustusta keskusteluareenoilla ollessa ja johonkin pyrkiessä. Jouduin nopeasti altavastaajan osaan. Reagoin tilanteeseen hankkimalla ylivertaisuutta eri keinoin.
Ajattelin, että pärjättävä on, tsemppailin itseni taistelukuntoon. Eräs suurin tsemppivälineeni oli musiikki. Nytkin liitän musiikin voimantuntoon. Ennen musiikki oli ratkaisu siihen, ettei antanut periksi omille ajatuksille.
En koskaan ole luovuttanutkaan mistään tärkeästä keskusteluun liittyvästä. Tavoitteeni tosin ovat vaihtuneet paljon.
Hankalaa on nyt jälkikäteen se selviytymiskeino, johon totuin turvautumaan. Musiikkia suoneen ja päin tantereita. Höh. Ehkä silloin se oli parasta, jota osasi.
Nyt haluaisi kappaleiden merkitsevän muutakin kuin vastalääkettä altavastaajan asemaan. Tuo onnistuu tosiaan vanhan automaattisesti, ja laajalla rintamalla.
Musiikin voisi yrittää jatkossa yhdistää johonkin muuhun. Ei kiinnosta ego ja sen kasvatus. Enemmän koen, tai veikkaan antoisuuden mahdollisuuksia egon vähentämisessä. Varsin viehättävä ajatus.
Inhottavia tuntemuksia liittyy egoon. Kauhea kapine. Onkohan koskaan jotain hyötyä siitä? Jos on, niin miten sen kanssa sitten voi tulla toimeen? Melkoinen diktaattori, joka ei jätä helposti rauhaan ketään lähelläolevaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti