Teoria on vain pelkkää teoriaa, jos teoria ei ole sitä, joka itsellä toimii. Muiden teoriat, näkemykset, viritelmät ja pyrkimykset noihin ovat aivan turhia pyörityksiä.
No. Itsellä ei varmaan toimi ne tajuamattomat, joten ok-päätelmä.
Jos ei omatkaan viritelmät eivät toimi, niin ei sitä toimimattomuutta kannata ehkä yleistää. (Juu, ja toki käytännöntaitoinen ihminen hoksaa helposti soveltamisongelmat)
Tätä voi olla vaikea ilman selitystä yhdistää em ulostuloon, mut ...:
http://juhasamuel.blogspot.fi/2014/11/aidin-haudalla.html
Uskovat aika usein aliarvostavat muiden elämänviemistä tai kokevat ristiriitaa muihin nähden. No, ei uskovaisuus ole sidottu esim k-uskoon. Vaikea on juttu silti yksilönäkemyksiäkin ajatellen. Siinä mielessä aika iso juttu.
Tuo yo linkin takaa löytyvä kirjoitus tosin liittyy siihen, että jotain ideologiaa ja rakennetta tungetaan johonkin liiankin aktiivisesti. Lisäongelmaa syntyy vaikka Einsteinin suhteellisuusteoriaa koskevasta kirjasta, jos tungetaan ketjun ja rattaan väliin, kun pyörä ei tunnu kulkevan. Tai jotain muuta kivaa.
Jos kaikki on turhaa, on varmasti aika turhasti liikkeellä. Turhuuden kokemus tulee helpoiten turhan kokijalle itselleen, koska ei osaa itse kuin turhaa. Joskus voi turhuutta löytää hänkin, joka ei ole turhassa. Määräsuhteet edellisiä ryhmiä ajatellen kannattaa huomioida.
perjantai 21. marraskuuta 2014
Äidin haudalla
Tässä on eräs säkeistö:
Vierinyt on vuotta monta, nyt on koti kylmänä
Yksinäinen hautakumpu kertoo äidin muistoa.
Nuorukainen itkee seisoo, kylmän haudan reunalla
Sydämessä tuntuu niinkuin, äiti huutais poikaansa.
Nuorukainen itkee seisoo, kylmän haudan reunalla
Sydämessä tuntuu niinkuin, äiti huutais poikaansa.
Ei voi olla vetämättä haikeaksi. Mutta tämänkaltaiset kappaleet:
Ystäväni, onko sulla rukoileva äiti myös?
Joka rukoellen valvoo vuoteen pimeässä yös?
Anna Jeesuksen nyt voittaa elämäsi kokonaan
Silloin kovan sydämesi, rukous saa murentaa.
Anna Jeesuksen nyt voittaa elämäsi kokonaan
Silloin kovan sydämesi, rukous saa murentaa
En voi sille mitään, että tulee mieleen kirkon käännyttämisvoima jopa pojan oman äidin kautta. Äidin ja pojan suhteen ymmärrän ja sitä kunnioitan. Samoin kahdenvälisiä suhteita yleensä. Kolmannen osapuolen mukaantunkemista en ymmärrä. Miksi kahdenvälisyyden esteenä tarvitsee olla joku?
Toki tuo toinen kappale on hyvä siinä mielessä, että siinä puhutaan kovan sydämen murtumisesta. Mikä voisi olla parempaa.
Lopputulos on, etten täysin ymmärrä kirkkoa ja uskovaisia. Onko jokin hyvä juttu, ja milloin.
Vierinyt on vuotta monta, nyt on koti kylmänä
Yksinäinen hautakumpu kertoo äidin muistoa.
Nuorukainen itkee seisoo, kylmän haudan reunalla
Sydämessä tuntuu niinkuin, äiti huutais poikaansa.
Nuorukainen itkee seisoo, kylmän haudan reunalla
Sydämessä tuntuu niinkuin, äiti huutais poikaansa.
Ei voi olla vetämättä haikeaksi. Mutta tämänkaltaiset kappaleet:
Ystäväni, onko sulla rukoileva äiti myös?
Joka rukoellen valvoo vuoteen pimeässä yös?
Anna Jeesuksen nyt voittaa elämäsi kokonaan
Silloin kovan sydämesi, rukous saa murentaa.
Anna Jeesuksen nyt voittaa elämäsi kokonaan
Silloin kovan sydämesi, rukous saa murentaa
En voi sille mitään, että tulee mieleen kirkon käännyttämisvoima jopa pojan oman äidin kautta. Äidin ja pojan suhteen ymmärrän ja sitä kunnioitan. Samoin kahdenvälisiä suhteita yleensä. Kolmannen osapuolen mukaantunkemista en ymmärrä. Miksi kahdenvälisyyden esteenä tarvitsee olla joku?
Toki tuo toinen kappale on hyvä siinä mielessä, että siinä puhutaan kovan sydämen murtumisesta. Mikä voisi olla parempaa.
Lopputulos on, etten täysin ymmärrä kirkkoa ja uskovaisia. Onko jokin hyvä juttu, ja milloin.
Mielenterveysmessut 2014, käynti pääkaupunkiseudulla
On perjantai. Unta nelisen tuntia ja heräsin noin klo 3. Viikon pohjanoteeraus unessa, ellei lasketa yötä su-ma.
Olin mielenterveysmessuilla neljä päivää reissussa. Menin maanantaiksi. Kolme yötä muualla, ja hyvin nukuin. Tunnettua, että nukun paremmin muualla. Mutta että näin selkeä ero.
Yllättävän kivaa oli matkustaa bussilla. Merisairausongelma ei ollut suuri. Pimeässä oli kiva keinua kun bussi kehräsi ja maisemat vaihtui. Menomatka meni omien hauskojen ajatusten parissa. Tulomatkalla lähinnä olin. Ei juuri ajatuksia.
Neljä päivää muualla, ja ajatus saapumisesta omaan kämppään tuntui vähän ontolta. Halusin tavata jonkun Lappeenrannassa. Sai pitkään soitella, että joku pääsi mukaan. Onnistui, ja yli odotustenkin, sillä baariin tuli mentyä lukemaan lehdet samalla, ja sain yllätysihmisiä pöytään.
Helsingistä tullessa ajattelin, että eipä ole ennen tullut ajateltua, että miten sitä voi kaivata niin yksinkertaista asiaa kuin muiden vastaanottoa reissun jälkeen. Osaako nyt nähdä muita vastaavassa tilanteessa? Omakin tarve oli yllätys, ja ihmetyttää mistä näitä tällaisia tarpeita alkaa ilmetä.
Messut olivat ihan mahtavat. Luennoista ja seminaareista eniten jäi mieleen NVG eli non-violent communication. Tarkoittaa toisen empaattista kohtaamista. Aihe oli hyvin tuttu, eli miettinyt paljon tätä teemaa. Teema oli nyt tuotu esiin selkeän sanallisesti. Kiva vahvistus omille näkemyksille, ja sille, mitä on käytännön elämässä kokenut tarpeelliseksi.
Nojuu. Oksettaa. Kai se flunssakin oli heräämisen syy. Toisaalta heräämistunnelma oli vaivaava. Oli mielessä NVG:n liittyvä ajatus. Se, miksi yleensä tulee torjutuksi ajatuksineen. Ei liittymisiä kuten ehkä hyvä.
Todellisuudessa olen itsekkin melkoinen kriitikko ja vastarannan kiiski. Voi tosin olla, etten ole noita kuin tietyissä tapauksissa. Osan ajattelua haluan myötäillä rajattomasti.
Sen älysin, kuinka paljon olen ollut siinä joukossa, jota ei tarvitse kenenkään kuunnella. Olen tietyille ihmisille vähemmistöön kuuluva, enkä ole siis vallan syrjässä esim enemmistön avulla.
Lopputulos minua ajatellen on se, että erilaiset vaihtoehtoiset ajatukset ja näkemyksistä voidaan torpata. Oikeastaan ei edes torpata, sillä ne blokataan kuuntelematta.
Eräs tuttu kertoi selityksekseen sen, että miksi hänen tulisi ajatella juuri minun tavalla. Hoksasin, ettei hän edes ota vastaan arvioitavaksi tiettyjä asioita. Miten voi arvioida jotain esiintuotua, jos sitä ei edes kuuntele, eikä ota asioita vastaan arvioimismielessä.
Taisi henkilö olla muutenkin sellainen, että hän projisoi toisen ajatuksia väärällä tavalla. Tulkinnat ajatuksille menee miten sattu. Yleensä niin, kuten hänellä juuri itsellään on tapana toimia. Itsensä yleistäminen on yllättävän sitkeässä.
Itselleni puolestaan oli uutta se, etten pyrkisi luomaan analyysejä enkä kuvia toisista, koska noilla toimenpiteillä voi olla nykyhetkeä vangitseva ote. Kun toisesta luo kuvaa, ei voi ehkä olla riittävästi tässä hetkessä ja hetken tarjoamissa mahdollisuuksissa.
Toisen tilanteen näkemisessä analyysin tmv kautta voi olla itselläni arvion tekijänä jotain hyvää, mutta jotain todennäköisesti menee pieleen. Jos jotain piirrekuvia rakentaa, niiden ei saisi antaa ohjata elämänvirtaa takaisin samoille umpioille, vaan johdattaa kohti virvoittavampia uomia.
Voiko siis toisesta luodun stillominaisuuskuvan käyttää hyväkseen etenemistä ja vapautumista varten? Yleisesti olen sanoutunut irti asemista ja pysyväisyyksistä. Ainakin tietoisesti ottaen. Käytännöstä en ihan tiedä.
Ehkä jokin sillkuva (se hetki) toisesta on hyvä, jos haluaa asettaa tilannetta jotenkin kartalle. Näkee vähän sitä, missä toinen menee. Tai missä itse menee suhteessa toiseen. Jos toinen tai itse tarvitsee jotain muuta, voi sitä vaikka vinkata. No, en tiedä.
NVG:tä esitteli alkuun yleisluennolla Hanna Savanna. Sittemmin sain osallistua myös syventävään seminaariin kuuntelijana. Materiaaleja tulee jälkikäteen sähköpostilla.
Olin mielenterveysmessuilla neljä päivää reissussa. Menin maanantaiksi. Kolme yötä muualla, ja hyvin nukuin. Tunnettua, että nukun paremmin muualla. Mutta että näin selkeä ero.
Yllättävän kivaa oli matkustaa bussilla. Merisairausongelma ei ollut suuri. Pimeässä oli kiva keinua kun bussi kehräsi ja maisemat vaihtui. Menomatka meni omien hauskojen ajatusten parissa. Tulomatkalla lähinnä olin. Ei juuri ajatuksia.
Neljä päivää muualla, ja ajatus saapumisesta omaan kämppään tuntui vähän ontolta. Halusin tavata jonkun Lappeenrannassa. Sai pitkään soitella, että joku pääsi mukaan. Onnistui, ja yli odotustenkin, sillä baariin tuli mentyä lukemaan lehdet samalla, ja sain yllätysihmisiä pöytään.
Helsingistä tullessa ajattelin, että eipä ole ennen tullut ajateltua, että miten sitä voi kaivata niin yksinkertaista asiaa kuin muiden vastaanottoa reissun jälkeen. Osaako nyt nähdä muita vastaavassa tilanteessa? Omakin tarve oli yllätys, ja ihmetyttää mistä näitä tällaisia tarpeita alkaa ilmetä.
Messut olivat ihan mahtavat. Luennoista ja seminaareista eniten jäi mieleen NVG eli non-violent communication. Tarkoittaa toisen empaattista kohtaamista. Aihe oli hyvin tuttu, eli miettinyt paljon tätä teemaa. Teema oli nyt tuotu esiin selkeän sanallisesti. Kiva vahvistus omille näkemyksille, ja sille, mitä on käytännön elämässä kokenut tarpeelliseksi.
Nojuu. Oksettaa. Kai se flunssakin oli heräämisen syy. Toisaalta heräämistunnelma oli vaivaava. Oli mielessä NVG:n liittyvä ajatus. Se, miksi yleensä tulee torjutuksi ajatuksineen. Ei liittymisiä kuten ehkä hyvä.
Todellisuudessa olen itsekkin melkoinen kriitikko ja vastarannan kiiski. Voi tosin olla, etten ole noita kuin tietyissä tapauksissa. Osan ajattelua haluan myötäillä rajattomasti.
Sen älysin, kuinka paljon olen ollut siinä joukossa, jota ei tarvitse kenenkään kuunnella. Olen tietyille ihmisille vähemmistöön kuuluva, enkä ole siis vallan syrjässä esim enemmistön avulla.
Lopputulos minua ajatellen on se, että erilaiset vaihtoehtoiset ajatukset ja näkemyksistä voidaan torpata. Oikeastaan ei edes torpata, sillä ne blokataan kuuntelematta.
Eräs tuttu kertoi selityksekseen sen, että miksi hänen tulisi ajatella juuri minun tavalla. Hoksasin, ettei hän edes ota vastaan arvioitavaksi tiettyjä asioita. Miten voi arvioida jotain esiintuotua, jos sitä ei edes kuuntele, eikä ota asioita vastaan arvioimismielessä.
Taisi henkilö olla muutenkin sellainen, että hän projisoi toisen ajatuksia väärällä tavalla. Tulkinnat ajatuksille menee miten sattu. Yleensä niin, kuten hänellä juuri itsellään on tapana toimia. Itsensä yleistäminen on yllättävän sitkeässä.
Itselleni puolestaan oli uutta se, etten pyrkisi luomaan analyysejä enkä kuvia toisista, koska noilla toimenpiteillä voi olla nykyhetkeä vangitseva ote. Kun toisesta luo kuvaa, ei voi ehkä olla riittävästi tässä hetkessä ja hetken tarjoamissa mahdollisuuksissa.
Toisen tilanteen näkemisessä analyysin tmv kautta voi olla itselläni arvion tekijänä jotain hyvää, mutta jotain todennäköisesti menee pieleen. Jos jotain piirrekuvia rakentaa, niiden ei saisi antaa ohjata elämänvirtaa takaisin samoille umpioille, vaan johdattaa kohti virvoittavampia uomia.
Voiko siis toisesta luodun stillominaisuuskuvan käyttää hyväkseen etenemistä ja vapautumista varten? Yleisesti olen sanoutunut irti asemista ja pysyväisyyksistä. Ainakin tietoisesti ottaen. Käytännöstä en ihan tiedä.
Ehkä jokin sillkuva (se hetki) toisesta on hyvä, jos haluaa asettaa tilannetta jotenkin kartalle. Näkee vähän sitä, missä toinen menee. Tai missä itse menee suhteessa toiseen. Jos toinen tai itse tarvitsee jotain muuta, voi sitä vaikka vinkata. No, en tiedä.
NVG:tä esitteli alkuun yleisluennolla Hanna Savanna. Sittemmin sain osallistua myös syventävään seminaariin kuuntelijana. Materiaaleja tulee jälkikäteen sähköpostilla.
maanantai 17. marraskuuta 2014
Olioiden tanssi
Riippuu aiheesta se, miten asioita yhdistellään toisiinsa, ja mitä aihe saa ympärilleen. Toisaalta yhdistelyyn vaikuttaa se, kuka yhdistelyä ja kuvausta tekee. Yhdistelyn erilaisuutta aiheuttaa myös menettely ja lähtökohdat, joista käsin jotain rakennellaan.
Samakin ihminen voi yhdistellä samoja aiheita hyvin eri lailla, jos käsittely tehdään vaikka kokemastaan hyödyllisyyden vinkkelistä, tai jonkun ryhmän asioita ajaen, tai jos asioita pyritään vaikka kuvaamaan tieteellisemmin tai objektiivisemmin. Kyseessä on siten tarkoituksen erilaisuus.
Kasatun rakennelman syntymisen voi siis tiivistää tarkoitukseen. Tarkoitus vaihtelee eri tekijöiden perusteella. Tarkoitus ohjaa sitä, mitä asioita liitetään mukaan, ja millä tavoin.
Tarkoitus on aina jonkun tarkoitus. Erona voi mainita sen, onko tarkoitus oma, väsääkö joku jotain toista varten, tai muodostuuko tarkoitus jotenkin yhdessä dialogisesti.
Tarkoituksen voi myös jakaa sen perusteella, onko sillä ajallisesti miten pitkäaikaista pysyvyyttä. Tarkoitus voi olla johonkin yksittäiseen tilanteeseen liittyvä, ja samanlaisia tilanteita ei ehkä synny toistamiseen. Toisaalta samankaltaisia tilanteita voi toistua, jolloin samankaltainen tarkoitus voi toistua.
On myös erotettavissa tarkoitusta määrääviä tekijöitä, ja riippumatta siitä, kuka ja ketä varten asioita rakennellaan. Ehkä silloin voi tarkoituksen tiivistää siihen, että kasaamistyö voidaan tehdä ketä tahansa ihmistä varten vain, eli tarkoitus sopii yleisemmin.
Edellinen henkilöstä riippumaton tarkoitus perustuu sille, että löydetään asioita, joita kaikki jakavat. Puhutaan vaikka yhteisistä nimittäjistä. On yhteistä, jonka puitteissa voi rakennella kaikille sopivaa.
On myös meistä riippumatonta, ulkopuolisempaa kaikille sopivaa näkemystä maailmaan. Ehtona toki havaintojen tekijöiden tietty yhtenäisyys, jonka puitteissa yhteisesti jaettavaa näkemystä voi hakea.
Eri asiat näyttävät suhtautuvan toisiinsa jonkin muun kuin havaitsijan tekemän yhdistelytaipumuksen perusteella. Tai selkeämmin sanoen on havaitsijasta riippumattomia asioita ja näiden välisiä suhteita, ja tarkastelija voi myös päästä selville näistä niin, että joitain näkemyksiä voi jakaa useampi tarkastelija.
Luonnossa eliöt (ihminen mukaanlukien) muodostavat omia havaittavia rakenteita, ja toisaalta fysikaalisesti ajateltu maailma toimii tietyllä tapaa, ja järjestystä ja järjestymistä koskevia lainalaisuuksia on mahdollista havaita.
Vain tiedostaviin tai tarpeita kokeviin toimijoihin (A=actor) voi liittää jonkin tarkoituksen (T) ja tarkoitushakuisuuden (TH). Asioita (M=material) yhdistyy A:n päässä yhdistelylogiikalla L, ja tarkoitus voi olla vaikka luoda jokin kuvaus jostain, esim omaksi selkeytykseksi, muille välitettäväksi, tai jonkun toiminnan pohjaksi.
Jos asioita yhdistyy käytännön maailmoissa tarkastelijasta riippumatta, niin jonkin luonnonvoiman on oltava taustalla. Asioita on tapana järjestellä vain niiden, joiden katsotaan olevan toimijoita (A).
Koska luonnossa esiintyy jotain järjestelyä lähes jokaisen materiaalisen olioon liittyen, on esim jokainen massaolio jokin vaikuttaja, ja vaikutuskanavana on mm se, jota ihminen kuvaa gravitaatiolla ja siihen liittyvällä.
MM gravitaatio on yleisemmin ottaen sidos tiettyjen olioiden (massaoliot) välillä, eikä sidoksesta voi sanoutua irti massaolioihin kuuluvat, joskin sidoksen voimakkuutta voi joskus säätää, ja se tapahtuu etäisyyttä säätämällä.
Massaolioilla on taipumus rakentua suhteessa toisiinsa, ja oikeasti taipumus viittaa vähän kuin A:n liitettyyn tarkoitukseen. Tarkoitus toteutuisi hieman eri lailla, eli tällä kertaa jotenkin selkeästi, ja tuohon tapaan voi luoda A jopa selkeän mallin.
Herää tietysti se kysymys, että mitä kaikkia taipumuksia luonnossa voikaan esiintyä myös muilla kuin perinteisemmin ajatelluilla toimijoilla. Oli ne taipumukset mitä tahansa, niin jos maailma on jotenkin järjestäytynyt, niin se järjestäytyminen on noiden taipumusten summa.
Kaikkeus on ajateltavissa niin, että on olioita, ja niiden välisiä sidoksia. Yksittäinen olio voi olla yhteydessä toiseen, tai toisiin olioihin, useamman kuin yhden sidoksen kautta.
Kukin olemassaoleva olio on sidosverkossa enemmän tai vähemmän surffaileva. Olioita voi luokitella mm sen mukaan, miten kykeneviä ne ovat liikkumaan sidosverkossa.
Kai se yksittäisen olion liikkumiskyvykkyys on merkki siitä, miten moninaisia ja erilaisia ovat ne yhteydet, joihin olio on liittynyt.
Jos jotain olioyhteyttä voi säätää, niin säätämiskyky perustuu jollekin toiselle olioyhteydelle. Positionmuutosta saataisiin aikaan vain jostain sopivasta tukioliosta ponnistaen.
Millainen olio on sitten liittynyt mitenkin monen yhteyden kautta toisiin olioihin? Mistä johtuu se, että liittymisyhteyksien määrä vaihtelee oliosta toiseen? Ihminen on tässä mielessä huomattavasti levottomampi liikuskelija kuin vaikkapa Maata kiertävä Kuu.
Kukin olio toteuttaa varmaan liittymisensä niiden yhteyksien määräämänä, joihin on rakentunut. Kun olion liittyminen riippuu muista säätöä hakevista olioista, niin yhden säätäminen vaikutta toisiin säätämiseen sidottuihin olioihin.
Seurauksena on olioiden tanssi. Kun yksi vie, muut vikisevät enemmän tai vähemmän riippuen siitä, miten isosti kuuluvat viejän lähipiiriin. Kaukaisemmatkin vaikuttuvat jotain kautta.
Eikä jää vaikutuksetta se viejäkään, sillä kun hän liikkuu, liikkuu ehkä kaikki jonkin verran, ja kun muu maailma liikkuu, ei se voi olla puolestaan vaikuttamatta aloittajaan. Ja kuka on toisaalta viejän sysännyt liikkeelle? Entä sysääjän?
Ehkä olioiden tarkoitus on löytää lepo. Mitä suuremmat ovat liittymiset muihin, sen vakaampaa on olla ympäröivässä syleilyssä. Jos yhteyksiä on vähän, ei voi kuin olla kahmaistu milloin mihinkin.
Tai mitäpä väliä on olion toteutella sitä, mihin ei ole yhteydessä. On toisarvoista ja ohimenevää. Jos on osa jotain, niin se on enemmän tarvitsijan asia. Kun omat yhteydet toimii, ja lepo niiden suhteen, on olemassaolon tarkoitus ehkä täytetty.
Kukin hoitakoon tarpeelliseksi katsomansa. Eiköhän siitä jotain synny. Ehkä ei mitään pysyvää, vaan tanssia olisi kaikki. Mitä sitten on se musiikki, jonka mukaan mennään? Ja kuka on musiikin säveltänyt? Musiikki soi, ja luomakunta pyörii. Ehkä tanssi luo musiikin, ja musiikki puolestaan tanssin.
No, edellinen kappale oli jo täyttä höttöä. Voiko sitä arvioida jotenkin, eli edellisellä arvelulla onko jotain arvoa? Entä mikä voisi olla em arvelua parempi? Sellainen, josta voi päästä vähän parempaan kaiken kuvaukseen?
sunnuntai 16. marraskuuta 2014
Kirjoitusvirran tarkoituksenmukaiset järjestelyt
MM tänään olen kirjoitellut. Vähän kuin meinasinkin. Saas nähdä, että saanko lähdettyä ulkoilemaan. Ainakaan punttisalille ei ole resursseja.
Mutta se kirjoittelu, ja sen kautta jalostusta siivittävät järjestelyt. Läpikäymiset ovat kivoja, mutta sitä alkaa nykyään epäillä jo sitä, että läpikäyntijärjestelyissä on eroja. Helposti tulee nuukahdettua, eikä osaa aina ajatella, että miten voisi jalostaa myös itse työkalua.
Ensin mieleen tuleva ajatus on kirjoitusten jäsentely. Jonkin teeman puitteissa sopiva jaottelu on aika selkeä juttu. Tuo paljon etua, koska selkeyttää monella tapaa.
Mutta jos ajattelee kirjoittelua laajemmin, eli kaikkia mahdollisia aiheita. Miten jaotella mieleentuleva niin, että jaottelu palvelisi asioiden selkiintymistä? Sujuva kokonaisrakenne on siis mielessä.
Tyypillisintä on kirjoitella jostain mieleentulevasta, vaikka esim ihan vähäisen intuition pohjalta. Liikkeelle lähdettyä langanpäitä löytyy pikkuhiljaa lisää. Seurattavien reittien määrä räjähtää helposti käsiin.
Langanpäiden löytymisen seuraus on se, ettei alkuperäistä teemaa osaa enää viedä eteenpäin itsenäisesti. On liikaa kutkuttelevan houkuttelevia, ja varmasti jollain tapaa asiaan liittyviä riippuvuuksia mielessä. Ei voi mielessä enää kaventua suureen valintaan, sillä valinnan takana olevaa taustaa ei välttämättä tiedä kunnolla, eikä valinnat ehkä olisi järkeviä. Seurauksena olisi jotain suhteellisuudentajutonta asian eteenpäinvientiä.
No, sitä varten mulla on se "aliohjelmaperiaate". Pyritään rakennetamaan ensin sopiviksi ne teemat, jotka voi kasata melko itsenäisesti. Jos itsenäisen oloisia osakokonaisuuksia löytyy, ja ne onnistuu väsäämään sujuviksi, voi aliohjelmaa käyttää sopivasti suurempien rakennelmien osina. Sama aliohjelma kelpaa moneen yhteyteen, eli on valmiiden palikoiden monikäyttöisyyttä.
Asiaa voi ajatella niinkin, että miten voi järjestää sopivia kuvia, jos rakenteluun ei ole edes sopivia palasia. Palasten sopivuus ja tarkoituksenmukaisuus on tärkeää. Elämä rakentuu paloista, jos ne vain löytää. Kun jonkin tärkeän palan kanssa on tullut tutuksi, niin sitä kyllä osaa käytelläkin ihan toiseen malliin. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan.
Ongelmaksi jää käytäntö. Eli miten edistää itsenäisten palojen löytymistä? Palikan rakentelun kyllä voi osata, jos vain oivaltaa jonkin palikan olemassaolon.
Ei kai rakennusosasia löydy kuin tarpeen kautta. Kirjoittelee ja käsittelee jollain tapaa eläväksi heränneitä asioita, jolloin ei voi olla törmäämättä siihen, että jotain tarvitsee.
Uppoutua siis kannattaa työkenttään. Kun eteenpäinvienti töksähtää, on aika viedä eteenpäin edes sitä haaraa, jota ehkä kykenee sillä hetkellä. Jos haaran takaa löytyy itsenäinen kokonaisuus, niin sitten sen voi rakentaa, ja maailma on sitä myöten valmiimpi hyödynnettäviltä rakennusosilta.
Seurailla voi auenneita langanpäitä kunnes jotain itsenäistä ja selkeän käytettävä ja käyttökelpoista saa kasaan. Jos alkuperäisaiheeseen liittyviä ei selvitä kunnolla, ei liittyvää voi integroida alkuperäistuotokseen jouhevasti. Silloin voi toki tyytyä jättämään todennäköinen tärkeä pois käsittelystä. Parempi kuin väkisin ymppäys.
Jos jotain tärkeää ja itsenäisemmän teoksen mittapuun mukaan oleennnaista osaa ei saa tuotua mukaan alkuperäisyritelmään, jää se yritelmä enemmän hötöksi. Jotain puuttuu niin, ettei selkeää rautalankaa saada. Siis rautalankaa esim hyödyllisyys- ja käyttökelpoisuusmielessä, ja ehkä esim vain itseä, ja ehkä vielä jopa jotain tiettyä elämänvaihetta varten.
On siis todennäköistä se, että jos kirjoittelee jostain aiheesta, voi joutua jättämään sen höttötasoiseksi. Hötön voi rautalankaistaa myöhemmin. Toisaalta voi seurailla ja käsitellä esiin nousevia lankoja niin kauan, että sen alkuperäisaiheen voi rakentaa rautaiseksi.
Voi olla, että jonkin satunnaisesti mieleen nousevan teeman rautalankaistaminen tarvittavien rautalankaosien rakentamisen jälkeen on monesti utopiaa. Sopiva johtopäätös voisi olla, ettei herätteestä itsestään saataisi aikaan kuin lähtö, ja loppuvaihe jäisi tuntemattomaksi, eli alkuperäisideaan tarttuminen veisi kyllä lopulta jonnekin, mutta määränpää selkiäisi vain asioita läpikäymällä.
Kuka sanoikaan, että kirjoittamisen täytyy olla jotain tietoisen rakenneltua? Minusta tuntuu, että kirjoittelu on parhaimmillaan elämän seuraamista ja asioiden löytämistä.
Kyseessä olisi siis ilmaistuna kirjoittelun laji, jossa ei niinkään korostuisi kontrollointi, vaan heittäytyminen. Se on asioille antautumista. Samaa kirjoitin tänään elämän muustakin järjestelystä.
http://juhasamuel.blogspot.fi/2014/11/luonto-hoitaa-ja-sille-rauhaa.html
Mutta se kirjoittelu, ja sen kautta jalostusta siivittävät järjestelyt. Läpikäymiset ovat kivoja, mutta sitä alkaa nykyään epäillä jo sitä, että läpikäyntijärjestelyissä on eroja. Helposti tulee nuukahdettua, eikä osaa aina ajatella, että miten voisi jalostaa myös itse työkalua.
Ensin mieleen tuleva ajatus on kirjoitusten jäsentely. Jonkin teeman puitteissa sopiva jaottelu on aika selkeä juttu. Tuo paljon etua, koska selkeyttää monella tapaa.
Mutta jos ajattelee kirjoittelua laajemmin, eli kaikkia mahdollisia aiheita. Miten jaotella mieleentuleva niin, että jaottelu palvelisi asioiden selkiintymistä? Sujuva kokonaisrakenne on siis mielessä.
Tyypillisintä on kirjoitella jostain mieleentulevasta, vaikka esim ihan vähäisen intuition pohjalta. Liikkeelle lähdettyä langanpäitä löytyy pikkuhiljaa lisää. Seurattavien reittien määrä räjähtää helposti käsiin.
Langanpäiden löytymisen seuraus on se, ettei alkuperäistä teemaa osaa enää viedä eteenpäin itsenäisesti. On liikaa kutkuttelevan houkuttelevia, ja varmasti jollain tapaa asiaan liittyviä riippuvuuksia mielessä. Ei voi mielessä enää kaventua suureen valintaan, sillä valinnan takana olevaa taustaa ei välttämättä tiedä kunnolla, eikä valinnat ehkä olisi järkeviä. Seurauksena olisi jotain suhteellisuudentajutonta asian eteenpäinvientiä.
No, sitä varten mulla on se "aliohjelmaperiaate". Pyritään rakennetamaan ensin sopiviksi ne teemat, jotka voi kasata melko itsenäisesti. Jos itsenäisen oloisia osakokonaisuuksia löytyy, ja ne onnistuu väsäämään sujuviksi, voi aliohjelmaa käyttää sopivasti suurempien rakennelmien osina. Sama aliohjelma kelpaa moneen yhteyteen, eli on valmiiden palikoiden monikäyttöisyyttä.
Asiaa voi ajatella niinkin, että miten voi järjestää sopivia kuvia, jos rakenteluun ei ole edes sopivia palasia. Palasten sopivuus ja tarkoituksenmukaisuus on tärkeää. Elämä rakentuu paloista, jos ne vain löytää. Kun jonkin tärkeän palan kanssa on tullut tutuksi, niin sitä kyllä osaa käytelläkin ihan toiseen malliin. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan.
Ongelmaksi jää käytäntö. Eli miten edistää itsenäisten palojen löytymistä? Palikan rakentelun kyllä voi osata, jos vain oivaltaa jonkin palikan olemassaolon.
Ei kai rakennusosasia löydy kuin tarpeen kautta. Kirjoittelee ja käsittelee jollain tapaa eläväksi heränneitä asioita, jolloin ei voi olla törmäämättä siihen, että jotain tarvitsee.
Uppoutua siis kannattaa työkenttään. Kun eteenpäinvienti töksähtää, on aika viedä eteenpäin edes sitä haaraa, jota ehkä kykenee sillä hetkellä. Jos haaran takaa löytyy itsenäinen kokonaisuus, niin sitten sen voi rakentaa, ja maailma on sitä myöten valmiimpi hyödynnettäviltä rakennusosilta.
Seurailla voi auenneita langanpäitä kunnes jotain itsenäistä ja selkeän käytettävä ja käyttökelpoista saa kasaan. Jos alkuperäisaiheeseen liittyviä ei selvitä kunnolla, ei liittyvää voi integroida alkuperäistuotokseen jouhevasti. Silloin voi toki tyytyä jättämään todennäköinen tärkeä pois käsittelystä. Parempi kuin väkisin ymppäys.
Jos jotain tärkeää ja itsenäisemmän teoksen mittapuun mukaan oleennnaista osaa ei saa tuotua mukaan alkuperäisyritelmään, jää se yritelmä enemmän hötöksi. Jotain puuttuu niin, ettei selkeää rautalankaa saada. Siis rautalankaa esim hyödyllisyys- ja käyttökelpoisuusmielessä, ja ehkä esim vain itseä, ja ehkä vielä jopa jotain tiettyä elämänvaihetta varten.
On siis todennäköistä se, että jos kirjoittelee jostain aiheesta, voi joutua jättämään sen höttötasoiseksi. Hötön voi rautalankaistaa myöhemmin. Toisaalta voi seurailla ja käsitellä esiin nousevia lankoja niin kauan, että sen alkuperäisaiheen voi rakentaa rautaiseksi.
Voi olla, että jonkin satunnaisesti mieleen nousevan teeman rautalankaistaminen tarvittavien rautalankaosien rakentamisen jälkeen on monesti utopiaa. Sopiva johtopäätös voisi olla, ettei herätteestä itsestään saataisi aikaan kuin lähtö, ja loppuvaihe jäisi tuntemattomaksi, eli alkuperäisideaan tarttuminen veisi kyllä lopulta jonnekin, mutta määränpää selkiäisi vain asioita läpikäymällä.
Kuka sanoikaan, että kirjoittamisen täytyy olla jotain tietoisen rakenneltua? Minusta tuntuu, että kirjoittelu on parhaimmillaan elämän seuraamista ja asioiden löytämistä.
Kyseessä olisi siis ilmaistuna kirjoittelun laji, jossa ei niinkään korostuisi kontrollointi, vaan heittäytyminen. Se on asioille antautumista. Samaa kirjoitin tänään elämän muustakin järjestelystä.
http://juhasamuel.blogspot.fi/2014/11/luonto-hoitaa-ja-sille-rauhaa.html
Elämänhallintaohjelmisto
Joskus ajattelin, että koodaisin ohjelmiston, joka mallintaisi ihmistä. Sopivaa dataa, ja ulos se, miten asioita saadaan paremmalle tolalle. Ohjelmisto tukisi ratkaisuissa, ja myös tekisi herätyksen, mikäli jokin näyttäisi menevänä huonoon suuntaan.
Kyseessä oli siis elämänhallintaohjelmisto. En silloin vielä muotoillut unelmaani ihan näin selkeästi. Toisaalta jätin koodausvaiheen toteuttamatta, jotain pseudokoodeja lukuunottamatta.
Mutta. Eiköhän ideaa ole tarkemmin ajateltuna viety eteepäin. Tarkoitan nyt tätä kirjoittelua, jota on tullut harrasteltua. Kirjoitteluni on koskenut usein elämänhallintaa. Tämän avulla voi selkeyttää näkemyksiä ja työstää jollain tapaa itseään.
Vaikka joskus kirjoittelun ja muun läpikäymisen aiheena ollut enemmän muu kuin suora elämänhallinta, niin silloinkin kyseessä on ollut erilaisten taitojen kartuttaminen, jota voi käyttää elämänsä sujuvaan eteenpäinvientiin.
Olen aiemmin ilmaissut, että jos etenen oikeassa elämässä joskus parempaan suuntaan, niin haluan myös tietää etenemiseen liittyviä asioita tietoisemmin. Pelkkä siirtymisen onnistuminen ei tyydyttäisi mieltä.
Oikeastaan teen onnistumisia enemmän testatakseni näitä "teorioitani". Toisaalta saatan tehdä käytännön toimia sen vuoksi, että saan lisäkipinää rakentaa ja jalostaa jotain teoriaa.
Tyylini on outo. En ole tavannut ketään, joka olisi ihan näin vahvasti liikkeellä samalla tapaa. Ei saisi miettiä liiaksi kaikkea. Toisaalta ei saisi myöskään hölmöillä, eikä aiheuttaa ristiriitoja ja typeryyksiä itsensä ja näin ollen usein myös muiden haitaksi.
Minkä tekee itselle, siitä maksaa muut helposti ja päinvastoin. Ollaan kytköksissä ja toisia myös säädellään aktiivisesti. Näin, vaikka kaikkihan ovat oman onnensa seppiä, ja vastuussa omasta elämästään. No, offtopikkia tämä kappale.
Johtopäätökseni on, että itseä ja omaa tilannetta ei saa liiaksi tiedostaa, eikä saa käyteskellä omia päätelmiä oman elämän läpivientiin. Sitä varten on olemassa kaavoja, joita meitä viisaammat säätää.
Kyseessä oli siis elämänhallintaohjelmisto. En silloin vielä muotoillut unelmaani ihan näin selkeästi. Toisaalta jätin koodausvaiheen toteuttamatta, jotain pseudokoodeja lukuunottamatta.
Mutta. Eiköhän ideaa ole tarkemmin ajateltuna viety eteepäin. Tarkoitan nyt tätä kirjoittelua, jota on tullut harrasteltua. Kirjoitteluni on koskenut usein elämänhallintaa. Tämän avulla voi selkeyttää näkemyksiä ja työstää jollain tapaa itseään.
Vaikka joskus kirjoittelun ja muun läpikäymisen aiheena ollut enemmän muu kuin suora elämänhallinta, niin silloinkin kyseessä on ollut erilaisten taitojen kartuttaminen, jota voi käyttää elämänsä sujuvaan eteenpäinvientiin.
Olen aiemmin ilmaissut, että jos etenen oikeassa elämässä joskus parempaan suuntaan, niin haluan myös tietää etenemiseen liittyviä asioita tietoisemmin. Pelkkä siirtymisen onnistuminen ei tyydyttäisi mieltä.
Oikeastaan teen onnistumisia enemmän testatakseni näitä "teorioitani". Toisaalta saatan tehdä käytännön toimia sen vuoksi, että saan lisäkipinää rakentaa ja jalostaa jotain teoriaa.
Tyylini on outo. En ole tavannut ketään, joka olisi ihan näin vahvasti liikkeellä samalla tapaa. Ei saisi miettiä liiaksi kaikkea. Toisaalta ei saisi myöskään hölmöillä, eikä aiheuttaa ristiriitoja ja typeryyksiä itsensä ja näin ollen usein myös muiden haitaksi.
Minkä tekee itselle, siitä maksaa muut helposti ja päinvastoin. Ollaan kytköksissä ja toisia myös säädellään aktiivisesti. Näin, vaikka kaikkihan ovat oman onnensa seppiä, ja vastuussa omasta elämästään. No, offtopikkia tämä kappale.
Johtopäätökseni on, että itseä ja omaa tilannetta ei saa liiaksi tiedostaa, eikä saa käyteskellä omia päätelmiä oman elämän läpivientiin. Sitä varten on olemassa kaavoja, joita meitä viisaammat säätää.
Fiilis-, olotila-, ja olosuhde-surffailun haasteellisuus
Entä jos vain voisit piipahtaa omissa fiiliksissä. Siis ihan hetkellisesti, jonka jälkeen saisit vapautuksen vierailusta.
Kun olet työllä ja vaivalla saat itsesi milloin mihinkin tilaan, sekä vielä useammin enemmän ajautumisen siivittämänä, ja ilman koettua mahdollisuutta nopeasti hypätä pois, niin kyllä sitä on aika lailla tiettyjen hetkien ja vaiheiden vanki.
Elokuvissa ihmiskohtalot etenee usein katsojan kannalta nopeasti. Ei ole hitaita uuvuttavia trendejä, ja jos niitä, niin selkeä fiilis hitaasti menevään alamäkeen on aistittavissa.
Elokuvassa voidaan käydä pohjilla, mutta pohjilla ei koskaan olla ilman vahvoja ylöspäin meneviä tikkaita. Tikkaat katsojalle on olemassa sen johdosta, että yleensä kaiken aika on tosiaan mielessä pidempi jatkumo, sillä eri tapahtumien väli ei ole vuosia tmv.
Toisaalta vahvakaan samaistuminen ei ole sama asia kuin olla itse toivottomassa tilassa. Voi olla ulkopuolisempi. Lisäksi elokuvissa on usein totuttu odottamaan jotain onnellista tai kohtuullista loppua.
Elokuvaan nähden lähemmäs oikeaa tilannetta pääsee down-ihmisen kohtaava, läheinen tai vähän kaukaisempi. Olotila voi joissain tapauksissa vyöryä päälle konkreettisemmin, mutta kun pakotila on olemassa, niin sitä ehkä myös käytetään.
Jos ihminen saapuu yllättäen keskelle raskasta ja epämieluisaa tilaa, on hänellä luontainen tapa yrittää tehdä jotain irtiottoa tilanteesta. Hidas kasvaminen ahdingontäyteiseen vaiheeseen on suurempi haaste poispompattavaksi.
Kun epäedulliseen suuntaan kasvaa, niin sitä menee monella tapaa syvälle sinne, minne ei kaiken järjen tai tuntemusten mukaan tulisi mennä. Mutta tämä tilannehan on elämässä, ja erityisesti siinä vaiheessa, kun kasvetaan äidinmaidon mukana johonkin suuntaan, mitä tuskin voi välttää, ilman erityissattumia.
Huonosti suuntautuneenakin voi elämä olla aika hyväksi koettua. Voi olla se tilanne, että epäedullisen vaiheen pystyy kompensoimaan tehokkaasti, jolloin olotila säilyy selkeästi plussalla. Haittana on pönkitys, joka vie energiaa, joka on pois sen vapaammalta suuntaamiselta.
Missä määrin on sitten oltava ja tyydyttävä pönkitystä vaativiin olosuhteisiin? Voiko olla olemassa olosuhteet, joissa ylimääräinen ylläpito työ on poissa tai erittäin pientä?
Kyllä kunkin vaihe voi olla monesti aika lailla sitä tasoa, ettei vaihtoehtoisia asuinlaaksoja aina jakseta ajatella kovin mahdolliseksi, puhumattakaan tavoitteelliseksi. On kiva kyllä uneksia paremmasta, mutta päiväunten tavoite ei ole siirtyä toisaalle, vaan olla nykyisessä.
Vasta kun taivas alkaa pudota päälle, mannerlaatat liikkua uhkaavasti ja ahdistavasti, voi tulla kiire harkitsemaan vaihtoehtoisuuksia. Eikä siinä paljoa ehkä ole aikaa suurempaan suunnitelmallisuuteen, jos sitä nyt kuka sitten edes haluaisi.
Entäs se vastakohta? Ei milloinkaan tyytyväinen, vaan ruoho tuntuu olevan aina vihreää aidan takana? No, tämä on oikeasti lottotouhua, joka ei kuulu tähän kirjoitukseen.
Sellainen tunne, että fiksuksi ajateltu on maltillinen, ja enemmän syrjästä seuraava, vaikka päällä olisi huonot olosuhteet. Jos fiksu huomaa olevansa ahdingossa olosuhteiden vuoksi, niin hän pyrkii järjestämään sopivaa välimatkaa siihen, mikä hiertää.
Fiksu ja tolkullinen ei siis törmäile reaktiivisesti seinästä toiseen. Hän ei myöskään irtaannu lottoajaksi tai uhkapeluriksi. Fiksu ei myöskään jää tuleen makaamaan. Silti hän ei myöskään irtisanoudu tilanteesta täysin, vaan säätää suhdetta epämiellyttävään todellisuuteen aktiivisesti sen mukaan, mikä on tarkoituksellista.
Kun olet työllä ja vaivalla saat itsesi milloin mihinkin tilaan, sekä vielä useammin enemmän ajautumisen siivittämänä, ja ilman koettua mahdollisuutta nopeasti hypätä pois, niin kyllä sitä on aika lailla tiettyjen hetkien ja vaiheiden vanki.
Elokuvissa ihmiskohtalot etenee usein katsojan kannalta nopeasti. Ei ole hitaita uuvuttavia trendejä, ja jos niitä, niin selkeä fiilis hitaasti menevään alamäkeen on aistittavissa.
Elokuvassa voidaan käydä pohjilla, mutta pohjilla ei koskaan olla ilman vahvoja ylöspäin meneviä tikkaita. Tikkaat katsojalle on olemassa sen johdosta, että yleensä kaiken aika on tosiaan mielessä pidempi jatkumo, sillä eri tapahtumien väli ei ole vuosia tmv.
Toisaalta vahvakaan samaistuminen ei ole sama asia kuin olla itse toivottomassa tilassa. Voi olla ulkopuolisempi. Lisäksi elokuvissa on usein totuttu odottamaan jotain onnellista tai kohtuullista loppua.
Elokuvaan nähden lähemmäs oikeaa tilannetta pääsee down-ihmisen kohtaava, läheinen tai vähän kaukaisempi. Olotila voi joissain tapauksissa vyöryä päälle konkreettisemmin, mutta kun pakotila on olemassa, niin sitä ehkä myös käytetään.
Jos ihminen saapuu yllättäen keskelle raskasta ja epämieluisaa tilaa, on hänellä luontainen tapa yrittää tehdä jotain irtiottoa tilanteesta. Hidas kasvaminen ahdingontäyteiseen vaiheeseen on suurempi haaste poispompattavaksi.
Kun epäedulliseen suuntaan kasvaa, niin sitä menee monella tapaa syvälle sinne, minne ei kaiken järjen tai tuntemusten mukaan tulisi mennä. Mutta tämä tilannehan on elämässä, ja erityisesti siinä vaiheessa, kun kasvetaan äidinmaidon mukana johonkin suuntaan, mitä tuskin voi välttää, ilman erityissattumia.
Huonosti suuntautuneenakin voi elämä olla aika hyväksi koettua. Voi olla se tilanne, että epäedullisen vaiheen pystyy kompensoimaan tehokkaasti, jolloin olotila säilyy selkeästi plussalla. Haittana on pönkitys, joka vie energiaa, joka on pois sen vapaammalta suuntaamiselta.
Missä määrin on sitten oltava ja tyydyttävä pönkitystä vaativiin olosuhteisiin? Voiko olla olemassa olosuhteet, joissa ylimääräinen ylläpito työ on poissa tai erittäin pientä?
Kyllä kunkin vaihe voi olla monesti aika lailla sitä tasoa, ettei vaihtoehtoisia asuinlaaksoja aina jakseta ajatella kovin mahdolliseksi, puhumattakaan tavoitteelliseksi. On kiva kyllä uneksia paremmasta, mutta päiväunten tavoite ei ole siirtyä toisaalle, vaan olla nykyisessä.
Vasta kun taivas alkaa pudota päälle, mannerlaatat liikkua uhkaavasti ja ahdistavasti, voi tulla kiire harkitsemaan vaihtoehtoisuuksia. Eikä siinä paljoa ehkä ole aikaa suurempaan suunnitelmallisuuteen, jos sitä nyt kuka sitten edes haluaisi.
Entäs se vastakohta? Ei milloinkaan tyytyväinen, vaan ruoho tuntuu olevan aina vihreää aidan takana? No, tämä on oikeasti lottotouhua, joka ei kuulu tähän kirjoitukseen.
Sellainen tunne, että fiksuksi ajateltu on maltillinen, ja enemmän syrjästä seuraava, vaikka päällä olisi huonot olosuhteet. Jos fiksu huomaa olevansa ahdingossa olosuhteiden vuoksi, niin hän pyrkii järjestämään sopivaa välimatkaa siihen, mikä hiertää.
Fiksu ja tolkullinen ei siis törmäile reaktiivisesti seinästä toiseen. Hän ei myöskään irtaannu lottoajaksi tai uhkapeluriksi. Fiksu ei myöskään jää tuleen makaamaan. Silti hän ei myöskään irtisanoudu tilanteesta täysin, vaan säätää suhdetta epämiellyttävään todellisuuteen aktiivisesti sen mukaan, mikä on tarkoituksellista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)