Tässä on eräs säkeistö:
Vierinyt on vuotta monta, nyt on koti kylmänä
Yksinäinen hautakumpu kertoo äidin muistoa.
Nuorukainen itkee seisoo, kylmän haudan reunalla
Sydämessä tuntuu niinkuin, äiti huutais poikaansa.
Nuorukainen itkee seisoo, kylmän haudan reunalla
Sydämessä tuntuu niinkuin, äiti huutais poikaansa.
Ei voi olla vetämättä haikeaksi. Mutta tämänkaltaiset kappaleet:
Ystäväni, onko sulla rukoileva äiti myös?
Joka rukoellen valvoo vuoteen pimeässä yös?
Anna Jeesuksen nyt voittaa elämäsi kokonaan
Silloin kovan sydämesi, rukous saa murentaa.
Anna Jeesuksen nyt voittaa elämäsi kokonaan
Silloin kovan sydämesi, rukous saa murentaa
En voi sille mitään, että tulee mieleen kirkon käännyttämisvoima jopa pojan oman äidin kautta. Äidin ja pojan suhteen ymmärrän ja sitä kunnioitan. Samoin kahdenvälisiä suhteita yleensä. Kolmannen osapuolen mukaantunkemista en ymmärrä. Miksi kahdenvälisyyden esteenä tarvitsee olla joku?
Toki tuo toinen kappale on hyvä siinä mielessä, että siinä puhutaan kovan sydämen murtumisesta. Mikä voisi olla parempaa.
Lopputulos on, etten täysin ymmärrä kirkkoa ja uskovaisia. Onko jokin hyvä juttu, ja milloin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti