Fiilis-, olotila-, ja olosuhde-surffailun haasteellisuus

Entä jos vain voisit piipahtaa omissa fiiliksissä. Siis ihan hetkellisesti, jonka jälkeen saisit vapautuksen vierailusta.

Kun olet työllä ja vaivalla saat itsesi milloin mihinkin tilaan, sekä vielä useammin enemmän ajautumisen siivittämänä, ja ilman koettua mahdollisuutta nopeasti hypätä pois, niin kyllä sitä on aika lailla tiettyjen hetkien ja vaiheiden vanki.

Elokuvissa ihmiskohtalot etenee usein katsojan kannalta nopeasti. Ei ole hitaita uuvuttavia trendejä, ja jos niitä, niin selkeä fiilis hitaasti menevään alamäkeen on aistittavissa.

Elokuvassa voidaan käydä pohjilla, mutta pohjilla ei koskaan olla ilman vahvoja ylöspäin meneviä tikkaita. Tikkaat katsojalle on olemassa sen johdosta, että yleensä kaiken aika on tosiaan mielessä pidempi jatkumo, sillä eri tapahtumien väli ei ole vuosia tmv.

Toisaalta vahvakaan samaistuminen ei ole sama asia kuin olla itse toivottomassa tilassa. Voi olla ulkopuolisempi. Lisäksi elokuvissa on usein totuttu odottamaan jotain onnellista tai kohtuullista loppua.

Elokuvaan nähden lähemmäs oikeaa tilannetta pääsee down-ihmisen kohtaava, läheinen tai vähän kaukaisempi. Olotila voi joissain tapauksissa vyöryä päälle konkreettisemmin, mutta kun pakotila on olemassa, niin sitä ehkä myös käytetään.

Jos ihminen saapuu yllättäen keskelle raskasta ja epämieluisaa tilaa, on hänellä luontainen tapa yrittää tehdä jotain irtiottoa tilanteesta. Hidas kasvaminen ahdingontäyteiseen vaiheeseen on suurempi haaste poispompattavaksi.

Kun epäedulliseen suuntaan kasvaa, niin sitä menee monella tapaa syvälle sinne, minne ei kaiken järjen tai tuntemusten mukaan tulisi mennä. Mutta tämä tilannehan on elämässä, ja erityisesti siinä vaiheessa, kun kasvetaan äidinmaidon mukana johonkin suuntaan, mitä tuskin voi välttää, ilman erityissattumia.

Huonosti suuntautuneenakin voi elämä olla aika hyväksi koettua. Voi olla se tilanne, että epäedullisen vaiheen pystyy kompensoimaan tehokkaasti, jolloin olotila säilyy selkeästi plussalla. Haittana on pönkitys, joka vie energiaa, joka on pois sen vapaammalta suuntaamiselta.

Missä määrin on sitten oltava ja tyydyttävä pönkitystä vaativiin olosuhteisiin? Voiko olla olemassa olosuhteet, joissa ylimääräinen ylläpito työ on poissa tai erittäin pientä?

Kyllä kunkin vaihe voi olla monesti aika lailla sitä tasoa, ettei vaihtoehtoisia asuinlaaksoja aina jakseta ajatella kovin mahdolliseksi, puhumattakaan tavoitteelliseksi. On kiva kyllä uneksia paremmasta, mutta päiväunten tavoite ei ole siirtyä toisaalle, vaan olla nykyisessä.

Vasta kun taivas alkaa pudota päälle, mannerlaatat liikkua uhkaavasti ja ahdistavasti, voi tulla kiire harkitsemaan vaihtoehtoisuuksia. Eikä siinä paljoa ehkä ole aikaa suurempaan suunnitelmallisuuteen, jos sitä nyt kuka sitten edes haluaisi.

Entäs se vastakohta? Ei milloinkaan tyytyväinen, vaan ruoho tuntuu olevan aina vihreää aidan takana? No, tämä on oikeasti lottotouhua, joka ei kuulu tähän kirjoitukseen.

Sellainen tunne, että fiksuksi ajateltu on maltillinen, ja enemmän syrjästä seuraava, vaikka päällä olisi huonot olosuhteet. Jos fiksu huomaa olevansa ahdingossa olosuhteiden vuoksi, niin hän pyrkii järjestämään sopivaa välimatkaa siihen, mikä hiertää.

Fiksu ja tolkullinen ei siis törmäile reaktiivisesti seinästä toiseen. Hän ei myöskään irtaannu lottoajaksi tai uhkapeluriksi. Fiksu ei myöskään jää tuleen makaamaan. Silti hän ei myöskään irtisanoudu tilanteesta täysin, vaan säätää suhdetta epämiellyttävään todellisuuteen aktiivisesti sen mukaan, mikä on tarkoituksellista.