Kirjoitusvirran tarkoituksenmukaiset järjestelyt

MM tänään olen kirjoitellut. Vähän kuin meinasinkin. Saas nähdä, että saanko lähdettyä ulkoilemaan. Ainakaan punttisalille ei ole resursseja.

Mutta se kirjoittelu, ja sen kautta jalostusta siivittävät järjestelyt. Läpikäymiset ovat kivoja, mutta sitä alkaa nykyään epäillä jo sitä, että läpikäyntijärjestelyissä on eroja. Helposti tulee nuukahdettua, eikä osaa aina ajatella, että miten voisi jalostaa myös itse työkalua.

Ensin mieleen tuleva ajatus on kirjoitusten jäsentely. Jonkin teeman puitteissa sopiva jaottelu on aika selkeä juttu. Tuo paljon etua, koska selkeyttää monella tapaa.

Mutta jos ajattelee kirjoittelua laajemmin, eli kaikkia mahdollisia aiheita. Miten jaotella mieleentuleva niin, että jaottelu palvelisi asioiden selkiintymistä? Sujuva kokonaisrakenne on siis mielessä.

Tyypillisintä on kirjoitella jostain mieleentulevasta, vaikka esim ihan vähäisen intuition pohjalta. Liikkeelle lähdettyä langanpäitä löytyy pikkuhiljaa lisää. Seurattavien reittien määrä räjähtää helposti käsiin.

Langanpäiden löytymisen seuraus on se, ettei alkuperäistä teemaa osaa enää viedä eteenpäin itsenäisesti. On liikaa kutkuttelevan houkuttelevia, ja varmasti jollain tapaa asiaan liittyviä riippuvuuksia mielessä. Ei voi mielessä enää kaventua suureen valintaan, sillä valinnan takana olevaa taustaa ei välttämättä tiedä kunnolla, eikä valinnat ehkä olisi järkeviä. Seurauksena olisi jotain suhteellisuudentajutonta asian eteenpäinvientiä.

No, sitä varten mulla on se "aliohjelmaperiaate". Pyritään rakennetamaan ensin sopiviksi ne teemat, jotka voi kasata melko itsenäisesti. Jos itsenäisen oloisia osakokonaisuuksia löytyy, ja ne onnistuu väsäämään sujuviksi, voi aliohjelmaa käyttää sopivasti suurempien rakennelmien osina. Sama aliohjelma kelpaa moneen yhteyteen, eli on valmiiden palikoiden monikäyttöisyyttä.

Asiaa voi ajatella niinkin, että miten voi järjestää sopivia kuvia, jos rakenteluun ei ole edes sopivia palasia. Palasten sopivuus ja tarkoituksenmukaisuus on tärkeää. Elämä rakentuu paloista, jos ne vain löytää. Kun jonkin tärkeän palan kanssa on tullut tutuksi, niin sitä kyllä osaa käytelläkin ihan toiseen malliin. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan.

Ongelmaksi jää käytäntö. Eli miten edistää itsenäisten palojen löytymistä? Palikan rakentelun kyllä voi osata, jos vain oivaltaa jonkin palikan olemassaolon.

Ei kai rakennusosasia löydy kuin tarpeen kautta. Kirjoittelee ja käsittelee jollain tapaa eläväksi heränneitä asioita, jolloin ei voi olla törmäämättä siihen, että jotain tarvitsee.

Uppoutua siis kannattaa työkenttään. Kun eteenpäinvienti töksähtää, on aika viedä eteenpäin edes sitä haaraa, jota ehkä kykenee sillä hetkellä. Jos haaran takaa löytyy itsenäinen kokonaisuus, niin sitten sen voi rakentaa, ja maailma on sitä myöten valmiimpi hyödynnettäviltä rakennusosilta.

Seurailla voi auenneita langanpäitä kunnes jotain itsenäistä ja selkeän käytettävä ja käyttökelpoista saa kasaan. Jos alkuperäisaiheeseen liittyviä ei selvitä kunnolla, ei liittyvää voi integroida alkuperäistuotokseen jouhevasti. Silloin voi toki tyytyä jättämään todennäköinen tärkeä pois käsittelystä. Parempi kuin väkisin ymppäys.

Jos jotain tärkeää ja itsenäisemmän teoksen mittapuun mukaan oleennnaista osaa ei saa tuotua mukaan alkuperäisyritelmään, jää se yritelmä enemmän hötöksi. Jotain puuttuu niin, ettei selkeää rautalankaa saada. Siis rautalankaa esim hyödyllisyys- ja käyttökelpoisuusmielessä, ja ehkä esim vain itseä, ja ehkä vielä jopa jotain tiettyä elämänvaihetta varten.

On siis todennäköistä se, että jos kirjoittelee jostain aiheesta, voi joutua jättämään sen höttötasoiseksi. Hötön voi rautalankaistaa myöhemmin. Toisaalta voi seurailla ja käsitellä esiin nousevia lankoja niin kauan, että sen alkuperäisaiheen voi rakentaa rautaiseksi.

Voi olla, että jonkin satunnaisesti mieleen nousevan teeman rautalankaistaminen tarvittavien rautalankaosien rakentamisen jälkeen on monesti utopiaa. Sopiva johtopäätös voisi olla, ettei herätteestä itsestään saataisi aikaan kuin lähtö, ja loppuvaihe jäisi tuntemattomaksi, eli alkuperäisideaan tarttuminen veisi kyllä lopulta jonnekin, mutta määränpää selkiäisi vain asioita läpikäymällä.

Kuka sanoikaan, että kirjoittamisen täytyy olla jotain tietoisen rakenneltua? Minusta tuntuu, että kirjoittelu on parhaimmillaan elämän seuraamista ja asioiden löytämistä.

Kyseessä olisi siis ilmaistuna kirjoittelun laji, jossa ei niinkään korostuisi kontrollointi, vaan heittäytyminen. Se on asioille antautumista. Samaa kirjoitin tänään elämän muustakin järjestelystä.

http://juhasamuel.blogspot.fi/2014/11/luonto-hoitaa-ja-sille-rauhaa.html