Mielisairauspolitiikasta

Lainasin kirjastosta Anssi Leikolan kirjan Katkennut totuus. Kirja on tutkielma traumasta ja dissosiaatiosta.

Luin n 50 sivua alusta. Melkoista pyörittelyä. Seuraavaksi omia näkemyksiä ...

Monet ihmiset käyttäytyvät arkisesti sanottuna oudosti ja epäterveellä tavalla, ja käytöksen takaa löytyy varmasti hermostollinen kytkentä. Hermostollinen rakenne voisi olla ihmistä ja ympäristöä paremmin palveleva. Mutta kun ei juuri sillä hetkellä satu olemaan.

Hermostoa tulisi tarkastella ainakin joskus hermostona siihen liittyvine lainalaisuuksineen. Hermosto on mikä on, ja se rakentuu miten tekeekin. Mielisairaudet ja psykopatologia käsitteenä viittaavat jossain mielessä outoon tapaan lähestyä hermostoa.

Arkielämän kannalta psykopatologia ja siihen liittyvät käsitteet ovat ihan ok, mutta jos yritetään lähestyä jotain syitä, on osattava nähdä muutakin kuin se, mikä näyttäisi olevan kyseessä. Mielisairaudet ovat elämän kannalta sairauksia. Hermoston kannalta kyseessä on vain ominaisuuksia.

Jos kivi on kengässä, ei kukaan sano tilannetta sairaaksi. Kivi kengässä voi aiheuttaa paljon erilaisia oireita, ellei tilanteelle tehdä mitään. Sairaus-käsitteen vinkkelistä ei tilannetta kuitenkaan monesti katsota, vaan kiven joutuminen voi olla ehkä ihme, ja ihmeellinen tapahtuminen, mutta samalla varmaan jotenkin ymmärrettävän luonnollinen.

Kivi voi aiheuttaa vaikka sen, ettei kävelyä tee mieli jatkaa. Seuraa vaikka pysähdys tai pysähtely. Pitemmän päälle kivestä voi aiheutua haavaumia, tulehdusta ja kuumetta. Kivi voi johtaa kuolemaan. Näin esim henkilöllä, jolla ei ole tuntoaistia esim diabeteksen takia.

Kiven tapauksessa on jotenkin luonnollista lähteä hakemaan syytä niille seurauksille, joista kiven kantaja joutuu osalliseksi. Kun kyseessä on psykopatologia, voi syiden etsintä olla vaikeaa ja tuloksetonta. Silloin on tyydyttävä oireen hoitoon.

Jos psykopatologiaan haluaa vaikuttaa, ei sairaus-käsite tuo mitään arvoa tilanteeseen. Tilanteeseen liittyvät ilmiöt voivat johtaa löydöksiin syytasolla.

Oleellista on, ettei syytaso yleensä kiinnosta, sillä ihminen otetaan sellaisenaan, eli miten häneen on hyödyllisen oloista suhtautua. Tämmöinen toiminta ei ole tosiaan terveyden hakemista, vaan kuvaa sitä, miten muiden tulee suhtautua tietyssä ihmisessä oleviin ominaisuuksiin.

Mielisauraus käsitteenä on siten osa ympäristön valmiutta kohdata sairaus. Mielisairaalle itselleen voi valmiudesta seurata parhaimmillaan jotain etua, mutta suoranaista terveyden edistämisestä ei voida puhua.

Tuotanto- tai villieläimiin on monesti vähän samalla tapaa ulkoinen suhde. Noita tarkastellaan paljolti ihmisten näkökulmasta. Jos karhu käyskentelee keskustassa, on siitä hyvä tehdä ilmoitus, se voidaan lopettaa, jne. Karhun kokema ongelma ei ehkä ole suuren tarkastelun kohteena, vaan ympäröivien ihmisten huoli nousee etusijalle.

Mielisairaus on käytännössä ilmiö, jossa mielisaurautta tarkastellaan ympäristön varautumisen näkökulmasta. Ihan ok, tosin lähestymistapa tulee tiedostaa. Kovin suoranaisesta sairaan hoitamisesta ei ole kyse, vaan ympäristön varautumisesta sairauteen.