Kävelin aurinkolasit silmillä. Saatoin pitää katseeni suunnan salaisuutena. Kukaan ei myöskään voinut kurkistaa sieluuni.
Silti olin omissa oloissani. En puolestaan tarkkaillut ketään. Halusin rauhaa itselle. Halusin rauhaa muille.
Noin tein. Olikohan se maanantai. No, muutama päivä sitten.
Tänään ajattelin. Entä jos en pelkäisi ohikulkijoita. Uskaltaisin katsoa jokaista vastaantulijaa ilman mitään varuillaanoloa. Tai ilman että tungettelisin. Tai ilman että kokisin jotenkin tilanteen vaikeana.
Mitenhän muilla ihmisillä on toi vieraiden kohtaaminen vaikka lenkillä? En tiedä, kun olen ollut aika lailla omaan tilaani uppoutunut.
Ehkä saan siirryttyä lisää kohti helppouden ja vapaamman näkemisen tilaa. Voi vaatia harjoittelua. Siis pitänee kävellä vielä jonkin verran tummenettujen lasien kanssa. Ehkä paljonkin.
Matkalla fantasioin. Olin iloinen fantasiasta. Juttelisin kevyesti vailla kynnystä kaikille vastaantuleville. Etenkin koiraihmisille, jos heillä olisi kivoja koiria matkassa.
Ehtona fantasian toteutumisessa olisi se, että vastaantulevat olisivat jotenkin linjojen päässä. Ja tuohon kai voi vaikuttaa itse jonkin verran. Ihme, ettei kukaan ole minua tavoittanut näin. Torjuntani on voinut olla liian voimakas. Luulisin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti